Minun Top 10 Televisiosarjat (aakkosjärjestyksessä):

Teinpä sitten KinoSilmä-podcastin innoittamana tällaisen listan.

Alas Smith & Jones (1984 - 1998)

suom. Lunta tupaan

Ensikosketukseni brittikomediaan, ja samalla niitä harvoja sketsisarjoja, joista pidän oikeasti (muita The Sketch Show, ManStrokeWoman, Smack The Pony...). Mel Smith ja Griff Rhys Jones ovat hauskuttaneet minua siitä lähtien, kun niitä ensimmäisen kerran näin noin kymmenen vuotta sitten kakkosen myöhäisillassa. Parasta antia ohjelmassa ovat ehdottomasti "puhuvat päät" eli siis keskustelut kahden henkilön välillä, joista toinen on idiootti, joka tietää, ettei tiedä mitään ja toinen idiootti, joka tietää tietävänsä kaiken. Taso laski etenkin viimeisellä kaudella, mutta lämpimät muistot ja YouTube pitävät tämän mielessä vielä pitkään.

Cracker (1993 - 1996, 2006)

suom. Fitz ratkaisee

Mitä luotaantyöntävämpi hahmo, sitä enemmän minä siitä pidän. Eddie "Fitz" Fitzgerald on hävyttömän älykäs alkoholisti/pelinarkomaani, joka ratkaisee rikoksen kuin rikoksen, joskin välillä kyseenalaisin keinoin. Jimmy McGovernin luoma ja maanmainion Robert Coltranen tähdittämä Fitz ratkaisee on paras rikossarja, minkä tiedän.

Dexter (2006 - )

Jeff Lindsayn kirjoista televisiosarjamuotoon käännetty Dexter on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkisarjojani. Jo lähtökohta on vain niin hieno: päähenkilö Dexter Morgan on sekä sankaripoliisin poika, joka työskentelee poliisiasemalla roiske-eksperttinä sekä sydämetön sarjamurhaaja. Hyvin kirjoitettu, hyvät hahmot, loistava dialogi ja käsikirjoitus sekä rento Miamin tunnelma.

Extras (2005 - 2007)

suom. Tahtoo tähdeksi kanssa

Alkuperäisen The Officen käsikirjoittaja/ohjaajapari Ricky Gervais ja Stephen Merchant tarjoilevat yhden parhaimmista brittisarjoista, mitä olen koskaan nähnyt. Sarjan molemmat kaksi kautta ovat liki täydellistä draamavivahteista tilannekomiikkaa, mutta sarjan kohokohta on ehdottomasti elokuvan mittainen erikoisjakso, joka vie tarinan hienoon päätökseen tarjoillen vähemmän nauruja ja enemmän draamaa. Ja ei taustanauruja, mistä aina plussaa.

Friends (1994 - 2003)

suom. Frendit

Tämän sarjan kaikki tietää, joten mitään ihmeempää tästä en mainitse. Omistan kaikki kaudet DVD:llä, mutta nyttemmin olen jo niihin aika kyllästynyt. Aikanaan oli tämäkin hauskinta mahdollista, mutta taustanaurut ärsyttävät pahemman kerran. Ehkä väähän liian "jenkkikin", en tiedä...

House M.D. (2004- )

suom. House

David Shoren luoma House M.D. yhdistää sarjan päähahmoon kaikki suosikkihahmonpiirteeni. Gregory House on älykäs, kärttyisä, lääkeriippuvainen, sarkastinen, hauska ja sirpaleinen. Ja kun vielä kaiken lisäksi sarja on hyvin kirjoitettu, ja Housea esittää eräs suosikkikoomikoistani Hugh Laurie, joka on omaksunut oxbridgeläisen englannin sijaan täydellisen jenkkiaksentin, saadaan sarja, joka koukuttaa pahemmin kuin Vicodin (inside joke?). Välillä sarja on hieman lipsunut, eikä ne potilastapaukset niin paljoa eroa toisistaan, mutta eihän se missään vaiheessa ole ollut se tarinan pääjuttu. Etenkin juuri jenkkilässä loppunut kuudes kausi päättyi niin upeaan cliffhangeriin, että huh huh.. En spoilaa, mutta oli se vaan yllätys.

Life On Mars (2006 - 2007) & Ashes To Ashes (2008 - )

Lasken nämä kaksi samaksi sarjaksi, koska jälkimmäisessä palataan ikään kuin samaan tilanteeseen kuin aiemmassa (en spoilaa). Life On Mars alkaa, kun etsivä Sam Tyler jää auton alle, ja hän palaa ajassa vuodesta 2006 vuoteen 1973. Tylerin tapaukseen perehtynyt Ashes To Ashesin etsivä Alex Drake taas saa luodin päähänsä, ja hän herää vuodesta 1981. Jännitystä pidetään koko ajan yllä menneisyydessä tehtävien asioiden vaikuttaessa tulevaisuuteen, ja menneisyyden haamut saattavat kostaa tulevaisuuden koomapotilaalle, jonka pitää menneisyydessä pysäyttää rikoksia jne... Sarjojen juonia on hieman vaikea selittää auki näin lyhyesti, mutta jonkinlaisen kuvan tuostakin saa. Sarjoja yhdistää tekijätiimin lisäksi sama poliisitiimi, jonka joukkoon "tulevaisuuden etsivä" otetaan mukaan. Ja luonnollisesti Bowie-diggarina sarjojen nimet ja musiikit ovat mitä hienoimpia.

The Sopranos (1999 - 2007)

David Chasen Sopranos oli juuri Kummisedät ja Mafiaveljet katsoneelle teinille kovin juttu sitten kiven, joten luonnollisesti olin sarjassa mukana kuin se kuuluisa peräpukama. Outoa kyllä, sarjan vihoviimeinen jakso oli minulta katsomatta noin vajaat kaksi vuotta ennen kuin etsin sen käsiini. Ja se oli hieno viimeinen jakso. Tony Sopranon hahmo oli koko sarjan ajan jälleen kerran niitä luotaantyöntäviä, mutta rakastettavia hahmoja, joita kannusti pahiksen luonteesta riippumatta.

Spaced (1999, 2001)

suom. Avaruuden tuntua

Muun muassa Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin maailmalle loihtinut porukka Edgar Wright ja Simon Pegg (ja Nick Frost) tekivät ennen edellä mainuttuja leffoja hyvin samanhenkisen sarjan Spaced (jälleen kahden kauden verran loistokkuutta). Pääosassa nähdään sarjan kirjoittajat Simon Pegg ja Jessica Hynes kämppiksinä mielenkiintoisen kaveripiirin ympäröimänä. Sarja on vähän niinkuin Frendit ja Shaun Of The Dead sekaisin, mutta huomattavasti enemmän jälkimmäisen tapainen. Jälleen erityismaininta komediasarjalle, jossa ei ole taustanauruja.

Yes, Minister (1980 - 1982, 1984) & Yes, Prime Minister (1986 - 1988)

suom. Kyllä, herra ministeri & Kyllä, herra pääministeri

Tämä on sitä parasta poliittista satiiria. James Hacker (Paul Eddington) aloittaa sarjassa riviministerin kengissä ja päätyy lopulta johtamaan Britanniaa pääministerinä. Nigel Hawthornen esittämän Sir Humphrey Applebyn kuuluisat poliittisen jargonin monologit sekä Hackerin ja Humphreyn väliset kissa-hiiri-leikit ovat ohjelman parasta antia, ja vaikka aika on syönyt sarjan ajankohtaisuutta aihepiireiltään, saadaan pienellä ajatusleikillä yhdisteltyä ajan ongelmia nykypäivän vastaaviin, mistä hyvänä esimerkkinä brittimakkaran eurostandardisointi. Suomessa sarjaa on näytetty Ylellä suhteellisen usein, mutta DVD:nä on julkaistu vasta Kyllä, herra ministeri. Taustanaurut ainoa miinus.

Internetistä löydettyä osa 2: That Guy With The Glasses

Valaistus! Enpä ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin hienoa netissä, tämän minulle uudelleenosoittamisesta/muistuttamisesta kiitokset Miksulle. Kyseessä on siis kerrassaan loistokas (olemalla samalla ärsyttävä ja hysteerisen hauska) Doug "Darien" Walker AKA "That Guy With The Glasses". Tämän tyypin monet varmaankin tuntevat lähinnä 5 Second Movies-ilmiön luojana, vaikkakin kopioijia on. Amadeus ja Titanic lienevät omat suosikkini tästä kategoriasta. Ja Matrix.

Taisi olla toinen Arska-ilta, kun näitä huvikkeita katsottiin elokuvien välillä. Ne ovat hauskoja pikkuisia, mutta ne eivät vielä saaneet minua kirjoittamaan. Tai olisivat saaneet, jos olisi sillä hetkellä ollut aikaa kirjoittaa, kun niitä ensimmäistä kertaa näin. Ja pari muutakin kertaa varmaankin olisi ollut, mutta ei nyt tuhlata tätä kappaletta tästä postauksesta sen selittämiseen, miksi en ole tästä aiheesta kirjoittanut aikaisemmin. Noin, se kappale tuhlattiin siinä.

Asiaan. Herra Walkerin tallissa on paljon muutakin kuin 5 Second Movies-pätkät, ja niistä on ehdottomaksi suosikikseni noussut, jopa yllättäen edellä mainitun ohi, Nostalgia Critic. Doug käy läpi kriitikon ominaisuudessa unohdettuja klassikkoja , elokuvahistorian pahimpia pohjanoteerauksia, käy läpi erilaisia listoja (yhdentoista, koska haluaa mennä askeleen pidemmälle) ja niin edelleen.

Arvosteluissa liikutaan usein animaatioiden tai tarkemmin sanottuna hieman enemmän lapsille kuin aikuisille suunnattujen elokuvien/sarjojen parissa, mutta kyllä arvostelujen listalta (kirjoittamishetkellä 82) löytyy muun muassa Arskan Conan-elokuvien spin-offin, Red Sonjan kaltaisia K-18 mättöjäkin. Homma nojaa enimmäkseen huumorin ja "tuopa on huono, mitä he oikein ajattelivat?"-tyylisen kommentoinnin yhdistelmään, mutta välillä kriitikko kriitikko sekoaa rajusti ylinäytellen elokuvan huonoudesta johtuen, mikä aiheuttaa katsojalle ärsyyntyneisyyden, huvittuneisuuden ja myötähäpeän ristisiitostunteen. Joskus se toimii, joskus ei, mutta viihdyttävä se ainakin on. Tai noh, on se kyllä pirun hauskaa katsottavaa joka tapauksessa.

Sivuston kaikkeen antiin en ole vielä ehtinyt tutustua, mutta näin pähkinässä, ja miksi ei sen kuoressakin, sen sisällöstä vain osa on itsensä That Guy With The Glassesin tekemää. Esimerkiksi Nostalgia Chick on eräänlaista jatkumoa/tribuuttia/omaa versiota Nostalgia Criticille, ja kyllä, hänkin tekee 11:n elokuvan listoja, mutta eri syystä. Hienoa materiaalia häneltäkin, täytyy myöntää. Mutta sivuston muusta annista kirjoitan varmaankin enemmän, jahka siihen olen ehtinyt tutustua.

Tähän loppuun vielä erikoismaininta eräästä hauskimmista sketseistä, mitä olen nähnyt pitkään aikaan (ainakin liittyen siihen kaikkien rakastamaan uuteen Batman-leffaan). Kyseisessä sketsissä Doug esittää The Dark Knightin Jokeria harjoittelemassa "haluatko tietää, kuinka sain nämä arvet?"-tarinaansa, ja hilpeyttä irtoaa. Man this guy is good, sanoisi englantilainen. Tästä aasinsiltana Nostalgia Criticin puolelta taas löytyy pätkä, jossa paremmuudesta taistelevat Tim Burtonin ensimmäinen Batman-elokuva vuodelta 1989 ja uusi Christopher Nolanin The Dark Knight.

Noin, eiköhän siinä tullut tämä asia selväksi teillekin. TGWTG.comissa on hienoa matskua, käykää, katsokaa, kokekaa ja kommentoikaa.

-erkki

Bob Dylan - Together Through Life

Kun sain käsiini Bob Dylanin uuden albumin vinyylinä Lyonista, minulle tuli semmoinen fiilis, jota vinyyliaikaan eläneet varmaankin nimittäisivät nykyisin nostalgiseksi. Vannoutuneena Dylan-diggarina piti heti selvittää, onko albumi todella sitä ympäröineen hypetyksen väärti

Ensimmäisellä kuuntelukerralla petyin, koska lätty kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kolme Dylanin "uuden kauden" tuotosta. Vuonna 1997 ilmestynyt Time Out Of Mind oli Daniel Lanoisin tuottama platinaa myynyt mestariteos, jolla vanhan mestarin kappaleisiin oli tullut jotain uutta ennenkuulumatonta läheisyyttä. Vuoden 2001 Love And Theftistä lähtien Herra Zimmermann on itse tuottanut albuminsa salanimellä Jack Frost, ja soundit ja tunnelma ovat olleet aina kohdallaan. Elokuussa 2006 Dylan jatkoi jo tutuksi käyneellä formaatilla jälleen platinaa myyneen Modern Timesin nimissä.

Kriitikot kiittävät ja kumartavat, ja brittilistankin kärkeen ollaan päästy 38 vuoden jälkeen, kun kolmen vuoden jälkeen ilmestyvä, alunperin soundtrack-sessioista alkunsa saanut levy Together Through Life ilmestyy jatkaen edelleen täysin samalla kaavalla. Blues- ja kantrivaikutteet sekoittuvat Dylanin rätisevä-ääniseen folktulkintaan edelleen loistavasti, mutta niin sanottu uudistuminen alkaa olla jo vanha juttu neljän liki identtisen albumin jälkeen. Uutta on ensikuulemalta vain David Hidalgon soittama haitari.

Dylan päästää kuulijan lähelle. Soundi on lämmin, rento ja kaiken kaikkiaan täydellinen.
Kymmenen kappaleen albumi kuitenkin avautuu ajan kanssa, ja viimeistään kymmenennen kuuntelukerran jälkeen alkaa kuulla eroavaisuuksia aiempiin albumeihin. Yksi tärkeä asia, mikä pistää korvaan on se, että levy on kauttaaltaan bluesahtavan uptempo, ja erityisesti levyn päättävä It's All Good on "pannaanhan jalalla koreasti, eiks je?"-tyylinen rokkiralli, joka vie mennessään. Shake Shake Mama ja Jolene eivät nekään jää paljoa jälkeen rytmijalanheiluttamisakselilla.

Hitaammista on pakko mainita lyriikoiltaan klassista Dylania edustava Forgetful Heart sekä Life Is Hard, jonka Dylan laulaa jopa samanlaisella herkkyydellä kuin aikanaan vuoden 1975 Blood On The Tracksilla. Ihan kuin santapaperiääni olisi jätetty narikkaan, Dylan laulaa paremmin kuin pitkään aikaan! Koska hitaita biisejä on vähemmän, ei levyllä päästä siihen samaan tunnelmaan, mikä vallitsi esimerkiksi Time Out Of Mindin äänimaisemaa ratkaisevasti. Dylan on nimittäin aiemmilla levyillään onnistunut juuri parhaiten tulkitsemaan Working Man's Blues #2:n kaltaisia hitaita, mietteliäitä kappaleita. Hienoja biisejähän ne nopeammatkin ovat, ja vaikka 12-tahtinen blues on kulunut kuin Dylanin äänihuulet, niin albumi on kaunis, koskettava ja ennen kaikkea vahva näyttö siitä, että rockille runouden antaneen miehen tarina ei ole vielä läheskään kerrottu.

Risto - Sähköhäiriöön

Riston kolmas albumi Sähköhäiriöön nousi jo ennakko-odotusten vastaisesti ennen levyn julkaisua suosikki-Ristokseni. Uusia kappaleita kuulin jo keikkasetissä noin vuoden takaisella Henry's Pubin keikalla Kuopiossa, ja jälleen taas Tampereen Klubilla. Risto on ehdottomasti livebändinä Suomen parhaimmistoa, ja siksi uuteen studiolevyyn saa aina suhtautua hieman varauksella. Sähköhäiriöön ei petä.

Vaikka aiemmat levyt ovat mielestäni suomalaisen musiikkihistorian klassikkoja, niin tällä levyllä pakka on jotenkin kasassa aiempia paremmin. Tämä tosin voi suututtaa räävittömyydestään ja yleisen häröilystä tunnetun Riston faneja, mutta uuden Risto-levyn ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa kuulostavan miltään muulta kuin Ristolta. Levyn sanoitukset ovat vähintään edellisten levyjen tasolla, mutta sävellyskynä on terävöitynyt vielä entisestään.

Levyn huippuhetkiä ovat muun muassa Ihmeauto KITT ja Ihmisen kaltainen. Yksi täytebiisi on kuitenkin päätynyt mukaan, mutta se annettakoon anteeksi, sillä se lopettaa LP:n A-puolen kivan jammailevan rock 'n' rollisti. Omaksi suosikikseni jo Kuopion keikalla noussut Ilta-aurinko hymyilee kalpenee vain levyn päättävälle uskomattoman kauniille sävelmälle Putoan kaivossa, joka on mielestäni koko Riston tuotannon tähän asti paras kappale.

Pitkästä aikaa...

Juu-u, kesti kyllä taas vähän liian kauan kirjoittaa tänne taas, mutta here goes... Elikkäs Arskailta osa III:n arvostelu tapahtuikin sitten Tuttimiesten jaksossa 33, ja siitä johtuen en tänne sitä alkanut tunkea. Aikaa vievää ovat olleet mm. opiskelu, matkailu, podcasting ja erityisesti siihen liittyen uuden Musiikkiviikko-podcastin valmisteluprosessööri. Ja muuten keikkaa on taas tulossa, tällä kertaa omaa. Nimittäin! Henkassa koetaan jälleen kerran mainio vielä-nimeämätön bändimme joissakin ihmesosionomipippaloissa tiistaina 17.3., ja tällä kertaa setti on ihan mukavan pituinen, ei liian pitkä, mutta paksu ja maukas. Tämä blogipostaus on myöskin vain tarpeeksi pitkä (eli näin pitkä), mutta tässä noin muutaman tunnin sisällä heitän tämän jatkoksi jotain Ristoon liittyvää.

-Erkki The Perkki-

Eppu Normaali LIVE @ Henry's Pub 03.02.09

Wham bam! Oli kyllä aivan huippu keikka! Eput soittivat yhtä vaille kaikki henkilökohtaiset suosikkini. Oli kiva kuulla livenä vanhaa kunnon rätinärutina-eppua. Martilla oli jutut kuin Tapani Kansalla ikään, Aku tykitti punk-tempoisesti '79 biisit oudosti toimivaksi potpuriksi muiden pysyessä juuri ja juuri mukana. Torvinen oli hauskana, ja yleisöön (eturiviin ainakin :D) kuulunut Martin kanssa käyty dialogi sai aikaan paritkin naurut.

Ja porukkaa piisasi. Loppuunmyyty Henry's Pub notkui liitoksistaan eppufaneja. Porukka oli ihan täpinöissään, ja fiilikseltään ehkä parhaimpia keikkayleisöjä, joihin olen saanut kuulua. Kaikki lauloivat mukana oikein kivasti, ja oli huomattavasti paremmin mukana kuin mitä viime Kuopion keikalla Kuopio Hallissa.

Illan päättävä tupla-encore kruunasi hienon illan, ja itse ainakin jäin vain odottamaan lisää. Rockcockia odotellessa...


Illan biisilista:

1. Reppu
2. Akun tehdas
3. Suomi-ilmiö (!)
4. Vanha kellarissa valittaa (!)
5. Kamat lujilla
6. Kaljanlanttauslaulu (!)
7. Teen sinusta muusia (!)
8. Myrkkyä (!)
9. Onnellinen hetki elämässä (!)
10. Jäähyväiset rock'n'Rollille (!)
11. Delirium tremens (!)
12. Ripa Rapa
13. Tähdenlennon tiellä (!)
14. Murheellisten laulujen maa
15. Baarikärpänen
16. Kun valot tulevat vastaan (!)
17. Tie vie
18. Vihreän joen rannalla (kauan sitten)
19. Ei sankariainesta
20. Kitara, taivas ja tähdet (!)
21. Suolaista sadetta

Encoret:
22. Puhtoinen lähiöni
23. Njet njet

Toiset encoret:

24. Viinaa tsat tsat tsaa
25. Lainelautailevan lehmänmaha rock'n'Roll (!)
26. Poliisi pamputtaa taas


omat suosikit merkkitty (!)

----

Eputonrautaa!

Arskailta II - Tuomionpäivä (A.K.A. Let off some steam, Bennett!)

Noniin, kauan siinä kesti, mutta tulipahan raahauduttua kirjoittelemaan. Pääsee taas arvostelemaan aikamme legendaa. Eli siis Arskailta 2 pidettiin tuossa 6.12., ja tunnelma oli mitä mainioin. Jälleen pikatuomiot neljästä leffasta, olkaatten hyvinkääläiset:

Leffa 1 - Commando (1985)

Mikä voisikaan olla parempi leffa aloittaa ilta kuin ehkä parhaat one-linerit koskaan sisältävä Commando? Viidakkorumpu kertoo, että leffaa lähdettiin tekemään suoraan pohjalle: "Meillä on Arska, tehdään elokuva!". Siltä tämä valtaisa elokuva vaikuttaakin. Toimintaa on varsin mojovasti, puhelinkoppeja revitään, niskoja katkotaan (taas),  ammutaan raketinheittimellä ja heitetään metalliputki tyypin läpi. "Let off some steam, Bennett!". Juoni on tempaistu jostain aiemmasta vastaavasta turparallista (tyttö kidnapataan, voimamiesisä pelastaa). En sen ihmeemmin tätä taideteosta ala käymään läpi, se on nähtävä omin silmin.

***** (Arska-asteikolla mitä mainoin raina)

Leffa 2 - Twins - Identtiset kaksoset (1988)

Ja klassikkolinjalla jatketaan... Tällä kerta Arnold on autiolta saarelta kauan kadoksissa ollutta veljeään etsimään lähtenyt pasifisti Julius. Veljeä näyttelee Danny DeVito. Niinpä. Arska ei ole koskaan ajanut autoa, ei usko väkivaltaan, ei ole ollut naisen kanssa... Perhe-elokuvaksi sopiva Arskaleffa ei toimintaa siis viljele, vaan keskittyy lähinnä kuvailemaan kaksosten välistä suhdetta. Huumoria toki piisaa. "Money talks and bullshit walks" - Raha paukkaa ja paska laukkaa. Suomentajillakin on hetkensä.

*** (Arska-asteikolla)

Leffa 3 - The Running Man - Juokse tai kuole (1987)

Ovelasti suomennettu Juokse tai kuole on kuin onkin illan kömpelöin pläjäys. Arska on lähitulevaisuudessa, jossa poliisivaltio manipuloi uutisia ja väkivaltaviihde turruttaa massat jättimäisten ruutujen ääreen katsomaan uusinta versiota Gladiaattoreista. Syyttömänä tuomittu Arska karkaa leiriltä, mutta jää kiinni ja joutuu osallistumaan televisiopeliin "Juokse tai kuole".  Arska hakkaa vastustajat, murjaisee muutaman sutjakan vitsin ja paljastaa valtion valheet elokuvan loppuun mennessä. Vierailevana tähtenä nähdään vapaapainija Jesse "The Body" Ventura.

***

Leffa 4 - The Last Action Hero (1993)

Illan kruunaus on vuoden '93 floppi, mutta illan yleisön suuresti arvostama The Last Action Hero. Arska on sekä itsensä, että elokuvassa itsensä esittämä Jack Slater. Poika pääsee taikalipun avulla Slater-leffaan sisälle, ja pian myös ryömivät leffojen pahikset oikeaan maailmaan. Elokuvassa parodioidaan toiminta- ja erityisesti Arska-leffoja, kuten esimerkiksi ylimääräisillä räjähdyksillä (mies lentää ilmavasti jäätelöautoon ja se räjähtää). Arska nähdään myös Hamletin pääroolissa. Kuriositeettina Sir Ian McKellen Kuolemana. Ja läppää riittää: "You killed Mozart!" "Moe who?" "Zart!". Loistavaa!

***** (Arska viihdyttää perhe-elokuvissakin)

Eli siis Arskailta osa II tarjosi valtavan määrän täydellistä aivot narikkaan  -viihdettä, jättäen osan jo janoamaan lisää. Seuraava (kenties viimeinen?) Arskailta tullaan pitämään joskus helmikuussa, jolloin ainakin tullaan näkemään "maailman huonointa näyttelemistä" YouTuben mukaan. Joten ei muuta kuin Arskoja katselemaan ja silleen. Sjonmoro!