keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Joulu on taas, osa 2 - Saksikäsi Edward



(1990, ohj. Tim Burton, näytt. Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne West)

Tänä jouluna 2009 näin ensimmäistä kertaa Tim Burtonin vuoden 1990 kulttimaineeseen nousseen aikuisten satuelokuvan Saksikäsi Edward. Olin ehtinyt järkyttää jo vuosia ihmisiä sillä, etten ollut nähnyt tätä niin monen tytön suosikkielokuvaa ja iki-ihanaa itkettäjää. Elokuva oli siis markkinoitu minulle lähinnä surullisena nyyhkyelokuvana, jossa on Johnny Depp. Se, että elokuva oli oikeasti hyvä tuli siis vähän puun takaa.

Tarina alkaa siitä, kun ovelta ovelle kosmetiikkaa mainostava perheenäiti Peg Boggs (aina yhtä mainio Dianne West) poikkeaa perinteiseltä reitiltä hyvin perinteiseen amerikkalaiseen lähiömaisemaan sopimattoman vanhan kartanon porteista sisälle. Kartanosta Peg löytää yksinäisen Edwardin (Johnny Depp), jolla sattuu vain olemaan käsiensä tilalla saksia. Hyväsydämisyydessään hän ottaa kummajaisen asumaan perheensä luokse, ja siitäkös saadaan huumoria aikaiseksi, kun Saksikäsi yrittää opetella elämään "tavallisten ihmisten" parissa.

Uskomattoman ärsyttävä ja pahaa oloa katsojassa aiheuttava naapuruston kotirouva-harakkaparvi yrittää parhaansa mukaan aluksi udella Edwardista, ja sitten lahjoa häntä ja käyttää häntä hyväkseen. Edward on pian paikallinen kuuluisuus pensaiden muotoonleikkaamisessa, pääsee televisioon ja on jo avaamassa omaa hiussalonkia (ärsyttävimmän naapurin avustuksella). Kaikki kääntyy päälaelleen, kun hänen ihastuksensa kohde Kim (Winona Ryder) saa suostuteltua hänet murtautumaan Kimin poikaystävän Jimin (Anthony Michael Hall) isän holviin. Jokin menee pieleen, ja Edward jää yksin holviin, joutuu putkaan ja pian kaikki ystävät kääntyvätkin häntä vastaan. Ymmärtäväinen Boggsin perhe yrittää auttaa häntä, mutta koska Edward haluaa suojella Kimiä, ei totuus tule missään vaiheessa heille julki.

Kim jättää Jimin, Jim tulee mustasukkaiseksi ja saa koko naapuruston jahtaamaan Edwardia. Elokuva päättyy kliimaksiin kartanon ullakolla, jossa Jim yrittää ampua Edwardin, mutta lopulta Edward tappaa Jimin. Kim kertoo naapureille, että molemmat ovat kuolleita ja Edward jää asumaan ikuisiksi ajoiksi yksin linnaan. Tämä lienee se elokuvan surullisin kohta.

Saksikäsi Edward on kaunis ja ihmisen pahuutta, kaksinaamaisuutta ja itsekkyyttä kuvaava elokuva, joka varmasti saa jonkun kyynelkanavat virtaamaan kovinkin vuolaasti. Vaikka oikeasti pidinkin tästä elokuvasta, sen arvoa minulta on vienyt liki samaa tarinaa liki samalla tavalla kertova, paljon uudempi elokuva Benjamin Buttonin Uskomaton Elämä, jossa oli mielestäni aivan liikaa lainattua. Se itse asiassa tuntuu lähinnä tietokoneella nuorennetulla Brad Pittillä kuorrutetulta Forrest Gumpin ja Saksikäsi Edwardin uudisversioristeytykseltä. Kerron tämän vain siksi, että mikäli joku aikoo katsoa nämä elokuvat, eikä ole vielä nähnyt kumpaakaan, suosittelen katsomaan ehdottomasti ensin tämän paljon omaperäisemmän ja kauniimman elokuvan. Se on Tim Burtonia parhaimmillaan (ja pahimmillaan), näyttelijävalinnat ovat Johnny Deppiä myöten loistavia ja tarina on näin tuhannen kerran mainittuna kaunis.

Mainio joulu-/talvielokuva, suosittelen.


****


Valittu pätkä: Edward tulee naapurustoon

lauantai 12. joulukuuta 2009

Joulu on taas, osa 1 - Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset

Ho ho ho, niinkuin Pukki sanoi, ennen kuin siitä tehtiin laitonta. Joulu tuli hivenen ennakkoon Quentin Tarantinon uusimman valkokangastykityksen muodossa, ja nyt, kaksi kertaa tulevan kulttiklassikon nähneenä ajattelin kirjoittaa siitä pari riviä:





Näin ensimmäisen kerran elokuvan Kunniattomat paskiaiset, kun kävin kullan kanssa katsomassa sen Tampereen Plevnassa. Näin Tarantinon vannoutuneena ystävänä odotukset olivat korkealla. Kill Bill-pätkien jälkeen tuntui siltä, että Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin tasolle ei tultaisi enää pääsemään. Tätä epäilystä vahvistivat lisäksi monet hivenen puolivillaiset "sivuprojektit", joissa Tarantinon kädenjälki ei näyttänyt enää kovinkaan merkityksellisen poikkeavalta. Ja sitten näin tämän uusimman. Valkokankaalla kokemus oli todellinen tajunnanräjäyttäjä, ja nyt eräänlaisena malttamattoman etukäteisjoululahjana itselleni ostamallani dvd:llä elokuva on edelleen silkkaa dynamiittia. Edellisen kommentin perusteella voi itse kukin lukija päätellä tämän arvostelun suunnan, joten yltiöhehkutuksen viholliset voivat lopettaa lukemisen tähän.

Osa 1 - Juoni (spoilereita luvassa)

Tarantinolle tyypilliseen tapaan tarina kerrotaan episodeissa, monen eri henkilön tai hahmojoukon näkökulmasta. Vaikkakin takaumia käytetään jälleen esittelemään hahmoja tai antamaan maustetta tietyille kohtauksille, on tarinan kronologisuus mukavaa vaihtelua aiempien elokuvien hivenen poukkoilevaan kerrontaan. Elokuva kulkee hyvin jouhevasti eteenpäin, eikä missään kohtauksessa näytä olevan mitään ylimääräistä.

Ajallisesti Toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina alkaa siitä, kun yhden tarinan päähenkilöistä Shosannan (Mélanie Laurent) perhe murhataan Saksan miehittämässä Ranskassa. Hän pääsee karkuun "Juutalaisten metsästäjänä" tunnetun natsiupseeri Landan (Christoph Waltz) etsintäjoukolta, ja muutaman vuoden päästä pyörittää ranskalaista elokuvateatteria saksalaisten sanellessa mitä milloinkin esitetään. Shosanna saa riesakseen sotasankari Friedrick Zollerin (Daniel Brühl), joka yrittää epätoivoisesti voittaa hänen sydämensä. Pian Shosannan teatteriin suunnitellaan kaikkien aikojen natsielokuvaensi-iltaa, jonne tulee koko Kolmannen valtakunnan komentajisto. Tästä Shosanna saa päähänsä polttaa koko teatteri maan tasalle saksalaisten ollessa mainiosti tarjottimella.
Elokuvan toinen tarina kertoo amerikanjuutalaisista natsintappajista koostuva iskuryhmä "Paskiaiset", joka tekee mainetta itselleen tappamalla, silpomalla ja pahoinpitelemällä jokaisen natsin, joka heidän eteensä sattuu. Lopulta he liittyvät brittien salaiseen suunnitelmaan räjäyttää eräs elokuvateatteri, joka on täynnä korkea-arvoisia natseja, mutta tietenkään he eivät tiedä mitään samaisesta Shosannan suunnitelmasta.

Amerikkalaisten suunnitelmaan tulee ryppyjä toisensa eteen, mutta lopulta elokuvan pääpahis Landa päättääkin, että haluaa kääntyä natseja vastaan ja lopettaa sodan tiettyä korvausta vastaan. Loppu elokuvasta onkin sitten täysin silmitöntä natsien teurastusta, joskin toteutettuna taattuun tarantinomaiseen tyyliin.

Osa 2 - Hahmot ja näyttelijät

Tarantino ylittää jälleen itsensä roolituksensa nerokkuudella. Vanhoja naamoja Tarantinon elokuvista ei nähdä yhtäkään, joskin jo Pulp Fictionista asti vakiovarustukseen kuulunut Samuel L. Jackson toimii kertojaäänenä.

Elokuvan hahmot puhuvat omaa kieltään, moni useampaakin, joten hahmojen näyttelijöistä vain harva edustaa ns. Hollywood-kermavaahtoa. Näistä edellä mainituista Brad Pitt lienee se suurin muottimölkky, mutta tekee samalla yhden parhaimmista roolisuorituksistaan väkäleukaisena Nashvillelaisena komentaja Rainena, jonka suussa italia kuulostaa hauskemmalta kuin yhdessäkään Fellinin elokuvassa. Shosannaa näyttelevä kuvankaunis Mélanie Laurent on hahmollensa täydellinen pelokkaan hiiren, vakaumuksellisen, jäätävän tappajan ("femme fatale"?) ja samalla oudon romanttisen nuoren naisen sekoitus. Daniel Brühl on hyväkäytöksinen, mutta lipevä Zollerina, mutta loppua kohti hänenkin naamionsa murenee. Muista hahmoista vielä mainitsen luutnantti Hicoxin (Michael Fassbender) sekä hänen saksalainen virkaveljensä majuri Hellstörmin (August Diehl). Heidän välinen tulenarka keskustelukohtaus on jopa Tarantinon elokuvien joukossa harvinaista.

Ja sitten on Christoph Waltz. En ole nähnyt ketään niin loistavasti äärimmäisen älykästä sadistista sosiopaattia esittävää näyttelijää kuin saksalainen Christoph Waltz eversti Hans Landan roolissa. Joka hetki, kun hän on ruudulla, kaikki huomio keskittyy häneen. Landa on kaksinaamainen; moitteettoman kohtelias ja hyvin sivistyksellisen elegantti, mutta muuttuu silmänräpäyksessä määrätietoiseksi tappajaksi. Suhteestaan "Juutalaisten metsästäjän" titteliinsä hän kertoo elokuvan alussa aivan toisen version kuin elokuvan lopussa, mikä tekee hänestä vielä tietyllä tavalla monisyisemmän. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että hän on älykäs, opportunistinen sosiopaatti, joka toimii aina niin kuin tilanne vaatii. Toisaalta toisen katselukerran jälkeen aloin miettimään, josko hän todella kyllästyi sotaan ja titteliinsä elokuvan alun ja lopun välisenä aikana. Pidän aina hyvistä pahiksista, ja tämä kerta ei ole poikkeus millään muulla tavalla kuin, että minusta tämä pahis ei ole vain hyvä pahis vaan yksinkertaisesti yksi elokuvahistorian parhaista.

Osa 3 - Musiikki

Tarantinon elokuvien musiikit ovat aina enemmän tai vähemmän ostoslistalla viimeistään Anttilan alelaarista, eikä tämäkään elokuva ole poikkeus. Kokonaisuutena soundtrackia voisi parhaiten kuvata Kill Billin länkkärin ja Pulp Fictionin surffin sekoitukseen yhdistettynä saksalaiseen konemaiseen soundiin. Mainio musiikki on parhaimmillaankin epäsopivaa 40-luvun miehitettyyn Ranskaan, minkä vuoksi se menee sopimattomuuden rajan yli, jolloin se kääntyy taas kuin tätä elokuvaa varten sävelletyksi. Pisteenä iin päällä mainittakoon yksi ohjaajan parhaista kappalevalinnoista: kerta toisensa jälkeen kylmiä väreitä aiheuttava David Bowien Cat People (Putting Out Fire).


Osa 4 - Lehtikuusi

The Inglourious Basterds on yksi Quentin Tarantinon parhaista elokuvista, ja se nousi suoraan kärkikolmikkoon Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin rinnalle. Siinä oli kaikkea nostalgiasta yliretroiluun, mahtavasta musiikista vielä taidokkaampaan dialogiin ja kaiken kruunaa mestarillinen ohjaus, kuvaus, käsikirjoitus sekä näytteleminen. Vaikka olin sangen samoilla linjoilla jo ensimmäisen katselukerran jälkeen, halusin odottaa vielä toiseen saakka, jotta voisin olla varma mielipiteestäni. Kunniattomat paskiaiset on hieno näyte siitä, mihin Tarantino parhaimmillaan pystyy. Se kestää katselua, ja tulen sen vielä monesti näkemään.

Tämä oli hyvä.

Lisää tällaista, kiitos.

*****