Ho ho ho, niinkuin Pukki sanoi, ennen kuin siitä tehtiin laitonta. Joulu tuli hivenen ennakkoon Quentin Tarantinon uusimman valkokangastykityksen muodossa, ja nyt, kaksi kertaa tulevan kulttiklassikon nähneenä ajattelin kirjoittaa siitä pari riviä:
Näin ensimmäisen kerran elokuvan Kunniattomat paskiaiset, kun kävin kullan kanssa katsomassa sen Tampereen Plevnassa. Näin Tarantinon vannoutuneena ystävänä odotukset olivat korkealla. Kill Bill-pätkien jälkeen tuntui siltä, että Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin tasolle ei tultaisi enää pääsemään. Tätä epäilystä vahvistivat lisäksi monet hivenen puolivillaiset "sivuprojektit", joissa Tarantinon kädenjälki ei näyttänyt enää kovinkaan merkityksellisen poikkeavalta. Ja sitten näin tämän uusimman. Valkokankaalla kokemus oli todellinen tajunnanräjäyttäjä, ja nyt eräänlaisena malttamattoman etukäteisjoululahjana itselleni ostamallani dvd:llä elokuva on edelleen silkkaa dynamiittia. Edellisen kommentin perusteella voi itse kukin lukija päätellä tämän arvostelun suunnan, joten yltiöhehkutuksen viholliset voivat lopettaa lukemisen tähän.
Osa 1 - Juoni (spoilereita luvassa)
Tarantinolle tyypilliseen tapaan tarina kerrotaan episodeissa, monen eri henkilön tai hahmojoukon näkökulmasta. Vaikkakin takaumia käytetään jälleen esittelemään hahmoja tai antamaan maustetta tietyille kohtauksille, on tarinan kronologisuus mukavaa vaihtelua aiempien elokuvien hivenen poukkoilevaan kerrontaan. Elokuva kulkee hyvin jouhevasti eteenpäin, eikä missään kohtauksessa näytä olevan mitään ylimääräistä.
Ajallisesti Toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina alkaa siitä, kun yhden tarinan päähenkilöistä Shosannan (Mélanie Laurent) perhe murhataan Saksan miehittämässä Ranskassa. Hän pääsee karkuun "Juutalaisten metsästäjänä" tunnetun natsiupseeri Landan (Christoph Waltz) etsintäjoukolta, ja muutaman vuoden päästä pyörittää ranskalaista elokuvateatteria saksalaisten sanellessa mitä milloinkin esitetään. Shosanna saa riesakseen sotasankari Friedrick Zollerin (Daniel Brühl), joka yrittää epätoivoisesti voittaa hänen sydämensä. Pian Shosannan teatteriin suunnitellaan kaikkien aikojen natsielokuvaensi-iltaa, jonne tulee koko Kolmannen valtakunnan komentajisto. Tästä Shosanna saa päähänsä polttaa koko teatteri maan tasalle saksalaisten ollessa mainiosti tarjottimella.
Elokuvan toinen tarina kertoo amerikanjuutalaisista natsintappajista koostuva iskuryhmä "Paskiaiset", joka tekee mainetta itselleen tappamalla, silpomalla ja pahoinpitelemällä jokaisen natsin, joka heidän eteensä sattuu. Lopulta he liittyvät brittien salaiseen suunnitelmaan räjäyttää eräs elokuvateatteri, joka on täynnä korkea-arvoisia natseja, mutta tietenkään he eivät tiedä mitään samaisesta Shosannan suunnitelmasta.
Amerikkalaisten suunnitelmaan tulee ryppyjä toisensa eteen, mutta lopulta elokuvan pääpahis Landa päättääkin, että haluaa kääntyä natseja vastaan ja lopettaa sodan tiettyä korvausta vastaan. Loppu elokuvasta onkin sitten täysin silmitöntä natsien teurastusta, joskin toteutettuna taattuun tarantinomaiseen tyyliin.
Osa 2 - Hahmot ja näyttelijät
Tarantino ylittää jälleen itsensä roolituksensa nerokkuudella. Vanhoja naamoja Tarantinon elokuvista ei nähdä yhtäkään, joskin jo Pulp Fictionista asti vakiovarustukseen kuulunut Samuel L. Jackson toimii kertojaäänenä.
Elokuvan hahmot puhuvat omaa kieltään, moni useampaakin, joten hahmojen näyttelijöistä vain harva edustaa ns. Hollywood-kermavaahtoa. Näistä edellä mainituista Brad Pitt lienee se suurin muottimölkky, mutta tekee samalla yhden parhaimmista roolisuorituksistaan väkäleukaisena Nashvillelaisena komentaja Rainena, jonka suussa italia kuulostaa hauskemmalta kuin yhdessäkään Fellinin elokuvassa. Shosannaa näyttelevä kuvankaunis Mélanie Laurent on hahmollensa täydellinen pelokkaan hiiren, vakaumuksellisen, jäätävän tappajan ("femme fatale"?) ja samalla oudon romanttisen nuoren naisen sekoitus. Daniel Brühl on hyväkäytöksinen, mutta lipevä Zollerina, mutta loppua kohti hänenkin naamionsa murenee. Muista hahmoista vielä mainitsen luutnantti Hicoxin (Michael Fassbender) sekä hänen saksalainen virkaveljensä majuri Hellstörmin (August Diehl). Heidän välinen tulenarka keskustelukohtaus on jopa Tarantinon elokuvien joukossa harvinaista.
Ja sitten on Christoph Waltz. En ole nähnyt ketään niin loistavasti äärimmäisen älykästä sadistista sosiopaattia esittävää näyttelijää kuin saksalainen Christoph Waltz eversti Hans Landan roolissa. Joka hetki, kun hän on ruudulla, kaikki huomio keskittyy häneen. Landa on kaksinaamainen; moitteettoman kohtelias ja hyvin sivistyksellisen elegantti, mutta muuttuu silmänräpäyksessä määrätietoiseksi tappajaksi. Suhteestaan "Juutalaisten metsästäjän" titteliinsä hän kertoo elokuvan alussa aivan toisen version kuin elokuvan lopussa, mikä tekee hänestä vielä tietyllä tavalla monisyisemmän. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että hän on älykäs, opportunistinen sosiopaatti, joka toimii aina niin kuin tilanne vaatii. Toisaalta toisen katselukerran jälkeen aloin miettimään, josko hän todella kyllästyi sotaan ja titteliinsä elokuvan alun ja lopun välisenä aikana. Pidän aina hyvistä pahiksista, ja tämä kerta ei ole poikkeus millään muulla tavalla kuin, että minusta tämä pahis ei ole vain hyvä pahis vaan yksinkertaisesti yksi elokuvahistorian parhaista.
Osa 3 - Musiikki
Tarantinon elokuvien musiikit ovat aina enemmän tai vähemmän ostoslistalla viimeistään Anttilan alelaarista, eikä tämäkään elokuva ole poikkeus. Kokonaisuutena soundtrackia voisi parhaiten kuvata Kill Billin länkkärin ja Pulp Fictionin surffin sekoitukseen yhdistettynä saksalaiseen konemaiseen soundiin. Mainio musiikki on parhaimmillaankin epäsopivaa 40-luvun miehitettyyn Ranskaan, minkä vuoksi se menee sopimattomuuden rajan yli, jolloin se kääntyy taas kuin tätä elokuvaa varten sävelletyksi. Pisteenä iin päällä mainittakoon yksi ohjaajan parhaista kappalevalinnoista: kerta toisensa jälkeen kylmiä väreitä aiheuttava David Bowien Cat People (Putting Out Fire).
Osa 4 - Lehtikuusi
The Inglourious Basterds on yksi Quentin Tarantinon parhaista elokuvista, ja se nousi suoraan kärkikolmikkoon Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin rinnalle. Siinä oli kaikkea nostalgiasta yliretroiluun, mahtavasta musiikista vielä taidokkaampaan dialogiin ja kaiken kruunaa mestarillinen ohjaus, kuvaus, käsikirjoitus sekä näytteleminen. Vaikka olin sangen samoilla linjoilla jo ensimmäisen katselukerran jälkeen, halusin odottaa vielä toiseen saakka, jotta voisin olla varma mielipiteestäni. Kunniattomat paskiaiset on hieno näyte siitä, mihin Tarantino parhaimmillaan pystyy. Se kestää katselua, ja tulen sen vielä monesti näkemään.
Tämä oli hyvä.
Lisää tällaista, kiitos.
*****
