Internetistä löydettyä osa 2: That Guy With The Glasses

Valaistus! Enpä ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin hienoa netissä, tämän minulle uudelleenosoittamisesta/muistuttamisesta kiitokset Miksulle. Kyseessä on siis kerrassaan loistokas (olemalla samalla ärsyttävä ja hysteerisen hauska) Doug "Darien" Walker AKA "That Guy With The Glasses". Tämän tyypin monet varmaankin tuntevat lähinnä 5 Second Movies-ilmiön luojana, vaikkakin kopioijia on. Amadeus ja Titanic lienevät omat suosikkini tästä kategoriasta. Ja Matrix.

Taisi olla toinen Arska-ilta, kun näitä huvikkeita katsottiin elokuvien välillä. Ne ovat hauskoja pikkuisia, mutta ne eivät vielä saaneet minua kirjoittamaan. Tai olisivat saaneet, jos olisi sillä hetkellä ollut aikaa kirjoittaa, kun niitä ensimmäistä kertaa näin. Ja pari muutakin kertaa varmaankin olisi ollut, mutta ei nyt tuhlata tätä kappaletta tästä postauksesta sen selittämiseen, miksi en ole tästä aiheesta kirjoittanut aikaisemmin. Noin, se kappale tuhlattiin siinä.

Asiaan. Herra Walkerin tallissa on paljon muutakin kuin 5 Second Movies-pätkät, ja niistä on ehdottomaksi suosikikseni noussut, jopa yllättäen edellä mainitun ohi, Nostalgia Critic. Doug käy läpi kriitikon ominaisuudessa unohdettuja klassikkoja , elokuvahistorian pahimpia pohjanoteerauksia, käy läpi erilaisia listoja (yhdentoista, koska haluaa mennä askeleen pidemmälle) ja niin edelleen.

Arvosteluissa liikutaan usein animaatioiden tai tarkemmin sanottuna hieman enemmän lapsille kuin aikuisille suunnattujen elokuvien/sarjojen parissa, mutta kyllä arvostelujen listalta (kirjoittamishetkellä 82) löytyy muun muassa Arskan Conan-elokuvien spin-offin, Red Sonjan kaltaisia K-18 mättöjäkin. Homma nojaa enimmäkseen huumorin ja "tuopa on huono, mitä he oikein ajattelivat?"-tyylisen kommentoinnin yhdistelmään, mutta välillä kriitikko kriitikko sekoaa rajusti ylinäytellen elokuvan huonoudesta johtuen, mikä aiheuttaa katsojalle ärsyyntyneisyyden, huvittuneisuuden ja myötähäpeän ristisiitostunteen. Joskus se toimii, joskus ei, mutta viihdyttävä se ainakin on. Tai noh, on se kyllä pirun hauskaa katsottavaa joka tapauksessa.

Sivuston kaikkeen antiin en ole vielä ehtinyt tutustua, mutta näin pähkinässä, ja miksi ei sen kuoressakin, sen sisällöstä vain osa on itsensä That Guy With The Glassesin tekemää. Esimerkiksi Nostalgia Chick on eräänlaista jatkumoa/tribuuttia/omaa versiota Nostalgia Criticille, ja kyllä, hänkin tekee 11:n elokuvan listoja, mutta eri syystä. Hienoa materiaalia häneltäkin, täytyy myöntää. Mutta sivuston muusta annista kirjoitan varmaankin enemmän, jahka siihen olen ehtinyt tutustua.

Tähän loppuun vielä erikoismaininta eräästä hauskimmista sketseistä, mitä olen nähnyt pitkään aikaan (ainakin liittyen siihen kaikkien rakastamaan uuteen Batman-leffaan). Kyseisessä sketsissä Doug esittää The Dark Knightin Jokeria harjoittelemassa "haluatko tietää, kuinka sain nämä arvet?"-tarinaansa, ja hilpeyttä irtoaa. Man this guy is good, sanoisi englantilainen. Tästä aasinsiltana Nostalgia Criticin puolelta taas löytyy pätkä, jossa paremmuudesta taistelevat Tim Burtonin ensimmäinen Batman-elokuva vuodelta 1989 ja uusi Christopher Nolanin The Dark Knight.

Noin, eiköhän siinä tullut tämä asia selväksi teillekin. TGWTG.comissa on hienoa matskua, käykää, katsokaa, kokekaa ja kommentoikaa.

-erkki

Bob Dylan - Together Through Life

Kun sain käsiini Bob Dylanin uuden albumin vinyylinä Lyonista, minulle tuli semmoinen fiilis, jota vinyyliaikaan eläneet varmaankin nimittäisivät nykyisin nostalgiseksi. Vannoutuneena Dylan-diggarina piti heti selvittää, onko albumi todella sitä ympäröineen hypetyksen väärti

Ensimmäisellä kuuntelukerralla petyin, koska lätty kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kolme Dylanin "uuden kauden" tuotosta. Vuonna 1997 ilmestynyt Time Out Of Mind oli Daniel Lanoisin tuottama platinaa myynyt mestariteos, jolla vanhan mestarin kappaleisiin oli tullut jotain uutta ennenkuulumatonta läheisyyttä. Vuoden 2001 Love And Theftistä lähtien Herra Zimmermann on itse tuottanut albuminsa salanimellä Jack Frost, ja soundit ja tunnelma ovat olleet aina kohdallaan. Elokuussa 2006 Dylan jatkoi jo tutuksi käyneellä formaatilla jälleen platinaa myyneen Modern Timesin nimissä.

Kriitikot kiittävät ja kumartavat, ja brittilistankin kärkeen ollaan päästy 38 vuoden jälkeen, kun kolmen vuoden jälkeen ilmestyvä, alunperin soundtrack-sessioista alkunsa saanut levy Together Through Life ilmestyy jatkaen edelleen täysin samalla kaavalla. Blues- ja kantrivaikutteet sekoittuvat Dylanin rätisevä-ääniseen folktulkintaan edelleen loistavasti, mutta niin sanottu uudistuminen alkaa olla jo vanha juttu neljän liki identtisen albumin jälkeen. Uutta on ensikuulemalta vain David Hidalgon soittama haitari.

Dylan päästää kuulijan lähelle. Soundi on lämmin, rento ja kaiken kaikkiaan täydellinen.
Kymmenen kappaleen albumi kuitenkin avautuu ajan kanssa, ja viimeistään kymmenennen kuuntelukerran jälkeen alkaa kuulla eroavaisuuksia aiempiin albumeihin. Yksi tärkeä asia, mikä pistää korvaan on se, että levy on kauttaaltaan bluesahtavan uptempo, ja erityisesti levyn päättävä It's All Good on "pannaanhan jalalla koreasti, eiks je?"-tyylinen rokkiralli, joka vie mennessään. Shake Shake Mama ja Jolene eivät nekään jää paljoa jälkeen rytmijalanheiluttamisakselilla.

Hitaammista on pakko mainita lyriikoiltaan klassista Dylania edustava Forgetful Heart sekä Life Is Hard, jonka Dylan laulaa jopa samanlaisella herkkyydellä kuin aikanaan vuoden 1975 Blood On The Tracksilla. Ihan kuin santapaperiääni olisi jätetty narikkaan, Dylan laulaa paremmin kuin pitkään aikaan! Koska hitaita biisejä on vähemmän, ei levyllä päästä siihen samaan tunnelmaan, mikä vallitsi esimerkiksi Time Out Of Mindin äänimaisemaa ratkaisevasti. Dylan on nimittäin aiemmilla levyillään onnistunut juuri parhaiten tulkitsemaan Working Man's Blues #2:n kaltaisia hitaita, mietteliäitä kappaleita. Hienoja biisejähän ne nopeammatkin ovat, ja vaikka 12-tahtinen blues on kulunut kuin Dylanin äänihuulet, niin albumi on kaunis, koskettava ja ennen kaikkea vahva näyttö siitä, että rockille runouden antaneen miehen tarina ei ole vielä läheskään kerrottu.

Risto - Sähköhäiriöön

Riston kolmas albumi Sähköhäiriöön nousi jo ennakko-odotusten vastaisesti ennen levyn julkaisua suosikki-Ristokseni. Uusia kappaleita kuulin jo keikkasetissä noin vuoden takaisella Henry's Pubin keikalla Kuopiossa, ja jälleen taas Tampereen Klubilla. Risto on ehdottomasti livebändinä Suomen parhaimmistoa, ja siksi uuteen studiolevyyn saa aina suhtautua hieman varauksella. Sähköhäiriöön ei petä.

Vaikka aiemmat levyt ovat mielestäni suomalaisen musiikkihistorian klassikkoja, niin tällä levyllä pakka on jotenkin kasassa aiempia paremmin. Tämä tosin voi suututtaa räävittömyydestään ja yleisen häröilystä tunnetun Riston faneja, mutta uuden Risto-levyn ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa kuulostavan miltään muulta kuin Ristolta. Levyn sanoitukset ovat vähintään edellisten levyjen tasolla, mutta sävellyskynä on terävöitynyt vielä entisestään.

Levyn huippuhetkiä ovat muun muassa Ihmeauto KITT ja Ihmisen kaltainen. Yksi täytebiisi on kuitenkin päätynyt mukaan, mutta se annettakoon anteeksi, sillä se lopettaa LP:n A-puolen kivan jammailevan rock 'n' rollisti. Omaksi suosikikseni jo Kuopion keikalla noussut Ilta-aurinko hymyilee kalpenee vain levyn päättävälle uskomattoman kauniille sävelmälle Putoan kaivossa, joka on mielestäni koko Riston tuotannon tähän asti paras kappale.

Pitkästä aikaa...

Juu-u, kesti kyllä taas vähän liian kauan kirjoittaa tänne taas, mutta here goes... Elikkäs Arskailta osa III:n arvostelu tapahtuikin sitten Tuttimiesten jaksossa 33, ja siitä johtuen en tänne sitä alkanut tunkea. Aikaa vievää ovat olleet mm. opiskelu, matkailu, podcasting ja erityisesti siihen liittyen uuden Musiikkiviikko-podcastin valmisteluprosessööri. Ja muuten keikkaa on taas tulossa, tällä kertaa omaa. Nimittäin! Henkassa koetaan jälleen kerran mainio vielä-nimeämätön bändimme joissakin ihmesosionomipippaloissa tiistaina 17.3., ja tällä kertaa setti on ihan mukavan pituinen, ei liian pitkä, mutta paksu ja maukas. Tämä blogipostaus on myöskin vain tarpeeksi pitkä (eli näin pitkä), mutta tässä noin muutaman tunnin sisällä heitän tämän jatkoksi jotain Ristoon liittyvää.

-Erkki The Perkki-

Eppu Normaali LIVE @ Henry's Pub 03.02.09

Wham bam! Oli kyllä aivan huippu keikka! Eput soittivat yhtä vaille kaikki henkilökohtaiset suosikkini. Oli kiva kuulla livenä vanhaa kunnon rätinärutina-eppua. Martilla oli jutut kuin Tapani Kansalla ikään, Aku tykitti punk-tempoisesti '79 biisit oudosti toimivaksi potpuriksi muiden pysyessä juuri ja juuri mukana. Torvinen oli hauskana, ja yleisöön (eturiviin ainakin :D) kuulunut Martin kanssa käyty dialogi sai aikaan paritkin naurut.

Ja porukkaa piisasi. Loppuunmyyty Henry's Pub notkui liitoksistaan eppufaneja. Porukka oli ihan täpinöissään, ja fiilikseltään ehkä parhaimpia keikkayleisöjä, joihin olen saanut kuulua. Kaikki lauloivat mukana oikein kivasti, ja oli huomattavasti paremmin mukana kuin mitä viime Kuopion keikalla Kuopio Hallissa.

Illan päättävä tupla-encore kruunasi hienon illan, ja itse ainakin jäin vain odottamaan lisää. Rockcockia odotellessa...


Illan biisilista:

1. Reppu
2. Akun tehdas
3. Suomi-ilmiö (!)
4. Vanha kellarissa valittaa (!)
5. Kamat lujilla
6. Kaljanlanttauslaulu (!)
7. Teen sinusta muusia (!)
8. Myrkkyä (!)
9. Onnellinen hetki elämässä (!)
10. Jäähyväiset rock'n'Rollille (!)
11. Delirium tremens (!)
12. Ripa Rapa
13. Tähdenlennon tiellä (!)
14. Murheellisten laulujen maa
15. Baarikärpänen
16. Kun valot tulevat vastaan (!)
17. Tie vie
18. Vihreän joen rannalla (kauan sitten)
19. Ei sankariainesta
20. Kitara, taivas ja tähdet (!)
21. Suolaista sadetta

Encoret:
22. Puhtoinen lähiöni
23. Njet njet

Toiset encoret:

24. Viinaa tsat tsat tsaa
25. Lainelautailevan lehmänmaha rock'n'Roll (!)
26. Poliisi pamputtaa taas


omat suosikit merkkitty (!)

----

Eputonrautaa!

Arskailta II - Tuomionpäivä (A.K.A. Let off some steam, Bennett!)

Noniin, kauan siinä kesti, mutta tulipahan raahauduttua kirjoittelemaan. Pääsee taas arvostelemaan aikamme legendaa. Eli siis Arskailta 2 pidettiin tuossa 6.12., ja tunnelma oli mitä mainioin. Jälleen pikatuomiot neljästä leffasta, olkaatten hyvinkääläiset:

Leffa 1 - Commando (1985)

Mikä voisikaan olla parempi leffa aloittaa ilta kuin ehkä parhaat one-linerit koskaan sisältävä Commando? Viidakkorumpu kertoo, että leffaa lähdettiin tekemään suoraan pohjalle: "Meillä on Arska, tehdään elokuva!". Siltä tämä valtaisa elokuva vaikuttaakin. Toimintaa on varsin mojovasti, puhelinkoppeja revitään, niskoja katkotaan (taas),  ammutaan raketinheittimellä ja heitetään metalliputki tyypin läpi. "Let off some steam, Bennett!". Juoni on tempaistu jostain aiemmasta vastaavasta turparallista (tyttö kidnapataan, voimamiesisä pelastaa). En sen ihmeemmin tätä taideteosta ala käymään läpi, se on nähtävä omin silmin.

***** (Arska-asteikolla mitä mainoin raina)

Leffa 2 - Twins - Identtiset kaksoset (1988)

Ja klassikkolinjalla jatketaan... Tällä kerta Arnold on autiolta saarelta kauan kadoksissa ollutta veljeään etsimään lähtenyt pasifisti Julius. Veljeä näyttelee Danny DeVito. Niinpä. Arska ei ole koskaan ajanut autoa, ei usko väkivaltaan, ei ole ollut naisen kanssa... Perhe-elokuvaksi sopiva Arskaleffa ei toimintaa siis viljele, vaan keskittyy lähinnä kuvailemaan kaksosten välistä suhdetta. Huumoria toki piisaa. "Money talks and bullshit walks" - Raha paukkaa ja paska laukkaa. Suomentajillakin on hetkensä.

*** (Arska-asteikolla)

Leffa 3 - The Running Man - Juokse tai kuole (1987)

Ovelasti suomennettu Juokse tai kuole on kuin onkin illan kömpelöin pläjäys. Arska on lähitulevaisuudessa, jossa poliisivaltio manipuloi uutisia ja väkivaltaviihde turruttaa massat jättimäisten ruutujen ääreen katsomaan uusinta versiota Gladiaattoreista. Syyttömänä tuomittu Arska karkaa leiriltä, mutta jää kiinni ja joutuu osallistumaan televisiopeliin "Juokse tai kuole".  Arska hakkaa vastustajat, murjaisee muutaman sutjakan vitsin ja paljastaa valtion valheet elokuvan loppuun mennessä. Vierailevana tähtenä nähdään vapaapainija Jesse "The Body" Ventura.

***

Leffa 4 - The Last Action Hero (1993)

Illan kruunaus on vuoden '93 floppi, mutta illan yleisön suuresti arvostama The Last Action Hero. Arska on sekä itsensä, että elokuvassa itsensä esittämä Jack Slater. Poika pääsee taikalipun avulla Slater-leffaan sisälle, ja pian myös ryömivät leffojen pahikset oikeaan maailmaan. Elokuvassa parodioidaan toiminta- ja erityisesti Arska-leffoja, kuten esimerkiksi ylimääräisillä räjähdyksillä (mies lentää ilmavasti jäätelöautoon ja se räjähtää). Arska nähdään myös Hamletin pääroolissa. Kuriositeettina Sir Ian McKellen Kuolemana. Ja läppää riittää: "You killed Mozart!" "Moe who?" "Zart!". Loistavaa!

***** (Arska viihdyttää perhe-elokuvissakin)

Eli siis Arskailta osa II tarjosi valtavan määrän täydellistä aivot narikkaan  -viihdettä, jättäen osan jo janoamaan lisää. Seuraava (kenties viimeinen?) Arskailta tullaan pitämään joskus helmikuussa, jolloin ainakin tullaan näkemään "maailman huonointa näyttelemistä" YouTuben mukaan. Joten ei muuta kuin Arskoja katselemaan ja silleen. Sjonmoro!

Internetistä löydettyä osa 1: Podcast-suositus kaikille musiikin kuulijoille!!!

Pink Floyd -aiheinen podcast Brain Damage

Aivan uskomattoman hieno hyvä yyberpodcasti! Joka jaksossa aina lisää arkiston aarteita, muun muassa The Wallin alkuperäiset demonauhat tai Frank Zappan ja Pink Floydin yhteiset jamisessiot! Käykää katsomassa!

laittakaa tämä feedi iTunesiin ja nauttikaa:

http://braindamage.libsyn.com/rss