Joulu on taas, osa 2 - Saksikäsi Edward

Edward Scissorhands

(1990, ohj. Tim Burton, näytt. Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne West)

Tänä jouluna 2009 näin ensimmäistä kertaa Tim Burtonin vuoden 1990 kulttimaineeseen nousseen aikuisten satuelokuvan Saksikäsi Edward. Olin ehtinyt järkyttää jo vuosia ihmisiä sillä, etten ollut nähnyt tätä niin monen tytön suosikkielokuvaa ja iki-ihanaa itkettäjää. Elokuva oli siis markkinoitu minulle lähinnä surullisena nyyhkyelokuvana, jossa on Johnny Depp. Se, että elokuva oli oikeasti hyvä tuli siis vähän puun takaa.

Tarina alkaa siitä, kun ovelta ovelle kosmetiikkaa mainostava perheenäiti Peg Boggs (aina yhtä mainio Dianne West) poikkeaa perinteiseltä reitiltä hyvin perinteiseen amerikkalaiseen lähiömaisemaan sopimattoman vanhan kartanon porteista sisälle. Kartanosta Peg löytää yksinäisen Edwardin (Johnny Depp), jolla sattuu vain olemaan käsiensä tilalla saksia. Hyväsydämisyydessään hän ottaa kummajaisen asumaan perheensä luokse, ja siitäkös saadaan huumoria aikaiseksi, kun Saksikäsi yrittää opetella elämään "tavallisten ihmisten" parissa.

Uskomattoman ärsyttävä ja pahaa oloa katsojassa aiheuttava naapuruston kotirouva-harakkaparvi yrittää parhaansa mukaan aluksi udella Edwardista, ja sitten lahjoa häntä ja käyttää häntä hyväkseen. Edward on pian paikallinen kuuluisuus pensaiden muotoonleikkaamisessa, pääsee televisioon ja on jo avaamassa omaa hiussalonkia (ärsyttävimmän naapurin avustuksella). Kaikki kääntyy päälaelleen, kun hänen ihastuksensa kohde Kim (Winona Ryder) saa suostuteltua hänet murtautumaan Kimin poikaystävän Jimin (Anthony Michael Hall) isän holviin. Jokin menee pieleen, ja Edward jää yksin holviin, joutuu putkaan ja pian kaikki ystävät kääntyvätkin häntä vastaan. Ymmärtäväinen Boggsin perhe yrittää auttaa häntä, mutta koska Edward haluaa suojella Kimiä, ei totuus tule missään vaiheessa heille julki.

Kim jättää Jimin, Jim tulee mustasukkaiseksi ja saa koko naapuruston jahtaamaan Edwardia. Elokuva päättyy kliimaksiin kartanon ullakolla, jossa Jim yrittää ampua Edwardin, mutta lopulta Edward tappaa Jimin. Kim kertoo naapureille, että molemmat ovat kuolleita ja Edward jää asumaan ikuisiksi ajoiksi yksin linnaan. Tämä lienee se elokuvan surullisin kohta.

Saksikäsi Edward on kaunis ja ihmisen pahuutta, kaksinaamaisuutta ja itsekkyyttä kuvaava elokuva, joka varmasti saa jonkun kyynelkanavat virtaamaan kovinkin vuolaasti. Vaikka oikeasti pidinkin tästä elokuvasta, sen arvoa minulta on vienyt liki samaa tarinaa liki samalla tavalla kertova, paljon uudempi elokuva Benjamin Buttonin Uskomaton Elämä, jossa oli mielestäni aivan liikaa lainattua. Se itse asiassa tuntuu lähinnä tietokoneella nuorennetulla Brad Pittillä kuorrutetulta Forrest Gumpin ja Saksikäsi Edwardin uudisversioristeytykseltä. Kerron tämän vain siksi, että mikäli joku aikoo katsoa nämä elokuvat, eikä ole vielä nähnyt kumpaakaan, suosittelen katsomaan ehdottomasti ensin tämän paljon omaperäisemmän ja kauniimman elokuvan. Se on Tim Burtonia parhaimmillaan (ja pahimmillaan), näyttelijävalinnat ovat Johnny Deppiä myöten loistavia ja tarina on näin tuhannen kerran mainittuna kaunis.

Mainio joulu-/talvielokuva, suosittelen.

****

Valittu pätkä: Edward tulee naapurustoon

Joulu on taas, osa 1 - Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset

Ho ho ho, niinkuin Pukki sanoi, ennen kuin siitä tehtiin laitonta. Joulu tuli hivenen ennakkoon Quentin Tarantinon uusimman valkokangastykityksen muodossa, ja nyt, kaksi kertaa tulevan kulttiklassikon nähneenä ajattelin kirjoittaa siitä pari riviä:

The Inglourious Basterds

Näin ensimmäisen kerran elokuvan Kunniattomat paskiaiset, kun kävin kullan kanssa katsomassa sen Tampereen Plevnassa. Näin Tarantinon vannoutuneena ystävänä odotukset olivat korkealla. Kill Bill-pätkien jälkeen tuntui siltä, että Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin tasolle ei tultaisi enää pääsemään. Tätä epäilystä vahvistivat lisäksi monet hivenen puolivillaiset "sivuprojektit", joissa Tarantinon kädenjälki ei näyttänyt enää kovinkaan merkityksellisen poikkeavalta. Ja sitten näin tämän uusimman. Valkokankaalla kokemus oli todellinen tajunnanräjäyttäjä, ja nyt eräänlaisena malttamattoman etukäteisjoululahjana itselleni ostamallani dvd:llä elokuva on edelleen silkkaa dynamiittia. Edellisen kommentin perusteella voi itse kukin lukija päätellä tämän arvostelun suunnan, joten yltiöhehkutuksen viholliset voivat lopettaa lukemisen tähän.

Osa 1 - Juoni (spoilereita luvassa)

Tarantinolle tyypilliseen tapaan tarina kerrotaan episodeissa, monen eri henkilön tai hahmojoukon näkökulmasta. Vaikkakin takaumia käytetään jälleen esittelemään hahmoja tai antamaan maustetta tietyille kohtauksille, on tarinan kronologisuus mukavaa vaihtelua aiempien elokuvien hivenen poukkoilevaan kerrontaan. Elokuva kulkee hyvin jouhevasti eteenpäin, eikä missään kohtauksessa näytä olevan mitään ylimääräistä.

Ajallisesti Toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina alkaa siitä, kun yhden tarinan päähenkilöistä Shosannan (Mélanie Laurent) perhe murhataan Saksan miehittämässä Ranskassa. Hän pääsee karkuun "Juutalaisten metsästäjänä" tunnetun natsiupseeri Landan (Christoph Waltz) etsintäjoukolta, ja muutaman vuoden päästä pyörittää ranskalaista elokuvateatteria saksalaisten sanellessa mitä milloinkin esitetään. Shosanna saa riesakseen sotasankari Friedrick Zollerin (Daniel Brühl), joka yrittää epätoivoisesti voittaa hänen sydämensä. Pian Shosannan teatteriin suunnitellaan kaikkien aikojen natsielokuvaensi-iltaa, jonne tulee koko Kolmannen valtakunnan komentajisto. Tästä Shosanna saa päähänsä polttaa koko teatteri maan tasalle saksalaisten ollessa mainiosti tarjottimella.

Elokuvan toinen tarina kertoo amerikanjuutalaisista natsintappajista koostuva iskuryhmä "Paskiaiset", joka tekee mainetta itselleen tappamalla, silpomalla ja pahoinpitelemällä jokaisen natsin, joka heidän eteensä sattuu. Lopulta he liittyvät brittien salaiseen suunnitelmaan räjäyttää eräs elokuvateatteri, joka on täynnä korkea-arvoisia natseja, mutta tietenkään he eivät tiedä mitään samaisesta Shosannan suunnitelmasta.

Amerikkalaisten suunnitelmaan tulee ryppyjä toisensa eteen, mutta lopulta elokuvan pääpahis Landa päättääkin, että haluaa kääntyä natseja vastaan ja lopettaa sodan tiettyä korvausta vastaan. Loppu elokuvasta onkin sitten täysin silmitöntä natsien teurastusta, joskin toteutettuna taattuun tarantinomaiseen tyyliin.

Osa 2 - Hahmot ja näyttelijät

Tarantino ylittää jälleen itsensä roolituksensa nerokkuudella. Vanhoja naamoja Tarantinon elokuvista ei nähdä yhtäkään, joskin jo Pulp Fictionista asti vakiovarustukseen kuulunut Samuel L. Jackson toimii kertojaäänenä.

Elokuvan hahmot puhuvat omaa kieltään, moni useampaakin, joten hahmojen näyttelijöistä vain harva edustaa ns. Hollywood-kermavaahtoa. Näistä edellä mainituista Brad Pitt lienee se suurin muottimölkky, mutta tekee samalla yhden parhaimmista roolisuorituksistaan väkäleukaisena Nashvillelaisena komentaja Rainena, jonka suussa italia kuulostaa hauskemmalta kuin yhdessäkään Fellinin elokuvassa. Shosannaa näyttelevä kuvankaunis Mélanie Laurent on hahmollensa täydellinen pelokkaan hiiren, vakaumuksellisen, jäätävän tappajan ("femme fatale"?) ja samalla oudon romanttisen nuoren naisen sekoitus. Daniel Brühl on hyväkäytöksinen, mutta lipevä Zollerina, mutta loppua kohti hänenkin naamionsa murenee. Muista hahmoista vielä mainitsen luutnantti Hicoxin (Michael Fassbender) sekä hänen saksalainen virkaveljensä majuri Hellstörmin (August Diehl). Heidän välinen tulenarka keskustelukohtaus on jopa Tarantinon elokuvien joukossa harvinaista.

Ja sitten on Christoph Waltz. En ole nähnyt ketään niin loistavasti äärimmäisen älykästä sadistista sosiopaattia esittävää näyttelijää kuin saksalainen Christoph Waltz eversti Hans Landan roolissa. Joka hetki, kun hän on ruudulla, kaikki huomio keskittyy häneen. Landa on kaksinaamainen; moitteettoman kohtelias ja hyvin sivistyksellisen elegantti, mutta muuttuu silmänräpäyksessä määrätietoiseksi tappajaksi. Suhteestaan "Juutalaisten metsästäjän" titteliinsä hän kertoo elokuvan alussa aivan toisen version kuin elokuvan lopussa, mikä tekee hänestä vielä tietyllä tavalla monisyisemmän. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että hän on älykäs, opportunistinen sosiopaatti, joka toimii aina niin kuin tilanne vaatii. Toisaalta toisen katselukerran jälkeen aloin miettimään, josko hän todella kyllästyi sotaan ja titteliinsä elokuvan alun ja lopun välisenä aikana. Pidän aina hyvistä pahiksista, ja tämä kerta ei ole poikkeus millään muulla tavalla kuin, että minusta tämä pahis ei ole vain hyvä pahis vaan yksinkertaisesti yksi elokuvahistorian parhaista.

Osa 3 - Musiikki

Tarantinon elokuvien musiikit ovat aina enemmän tai vähemmän ostoslistalla viimeistään Anttilan alelaarista, eikä tämäkään elokuva ole poikkeus. Kokonaisuutena soundtrackia voisi parhaiten kuvata Kill Billin länkkärin ja Pulp Fictionin surffin sekoitukseen yhdistettynä saksalaiseen konemaiseen soundiin. Mainio musiikki on parhaimmillaankin epäsopivaa 40-luvun miehitettyyn Ranskaan, minkä vuoksi se menee sopimattomuuden rajan yli, jolloin se kääntyy taas kuin tätä elokuvaa varten sävelletyksi. Pisteenä iin päällä mainittakoon yksi ohjaajan parhaista kappalevalinnoista: kerta toisensa jälkeen kylmiä väreitä aiheuttava David Bowien Cat People (Putting Out Fire).

Osa 4 - Lehtikuusi

The Inglourious Basterds on yksi Quentin Tarantinon parhaista elokuvista, ja se nousi suoraan kärkikolmikkoon Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin rinnalle. Siinä oli kaikkea nostalgiasta yliretroiluun, mahtavasta musiikista vielä taidokkaampaan dialogiin ja kaiken kruunaa mestarillinen ohjaus, kuvaus, käsikirjoitus sekä näytteleminen. Vaikka olin sangen samoilla linjoilla jo ensimmäisen katselukerran jälkeen, halusin odottaa vielä toiseen saakka, jotta voisin olla varma mielipiteestäni. Kunniattomat paskiaiset on hieno näyte siitä, mihin Tarantino parhaimmillaan pystyy. Se kestää katselua, ja tulen sen vielä monesti näkemään.

Tämä oli hyvä.

Lisää tällaista, kiitos.

*****

Traileri

Kauhun lokakuu, osa 4 - King of the Dead

Night of the Living Dead

(1968, ohj. George A. Romero, näytt. Duane Jones, Judith O'Dea)

Night of the Living Dead lienee se elokuva, joka aloitti zombileffojen kultin. Kun nykyisin jo legendaarinen kauhuohjaaja George A. Romero teki pienen budjetin b-leffan mustavalkoisena kuuman 60-luvun lopussa, hän tuskin arvasi luoneensa innoitteen uudelle kauhuohjaajien sukupolvelle. Elokuva on varsin perinteinen selviytymiskamppailu, jossa päähahmot Ben (Duane Jones) ja Barbra (Judith O'Dea) yrittävät pysyä hengissä zombien vallatessa maailmaa. Liekö tarkoituksellista, mutta Romero onnistui luomaan kaikkien perusvalittajabimbojen prototyypin Barbra-hahmostaa, jota vihaa jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Myös tuolle ajalle harvinainen tummaihoinen päähahmo Ben esittelee oman hahmonsa perusmallin eli viileän toimijan, joka ei kuuntele paskanjauhantaa, varsinkaan vinisevältä Barbralta. Koska Night of the Living Dead on niin monen kauhuelokuvatyypin lähtökohta, jää se vähän vaisuksi jo muita, uudempia genren elokuvia nähneelle. Kaikki tuntuu olevan jo nähtyä. Hienointa elokuvassa on varmaankin taloon linnoittautuneiden ihmisten välisten suhteiden ja henkilökemioiden kuvaaminen.

***

Valittu pätkä:
-----

Poltergeist
(1982, ohj. Tobe Hooper, näytt. Craig T. Nelson, JoBeth Williams, Heather O'Rourke)

Tobe Hooper tuli tunnetuksi 70-luvulla elokuvallaan The Texas Chain Saw Massacre, ja seuraava merkkipaalu hänen urallaan oli Steven Spielbergin tuottama ja käsikirjoittama Poltergeist. Tuotto näkyy elokuvassa varsin hyvin, mutta 80-luvun efektit eivät ole vanhentuneet ihan niin nätisti kuin toivoisi. Minun on vähän vaikea sanoa miksi, mutta en pitänyt tästä elokuvasta kovinkaan paljon. Siinä oli toki paljon hyviä ja hienosti tehtyjä kohtauksia, kuten hallusinaatio, jossa mies repii omien kasvojensa nahan pois, mutta lopulta tämä oli vain jälleen kerran yksi uusi "riivattu talo"-pätkä. Myöskin pikkutytön katoaminen ja tappaja-klovni sun muut ovat jo nykyisin sen verran kliseisiä, että elokuva ottaa osumaa olemalla lähinnä kauhuelementtien sulatusuuni. Kenties, jos olisin nähnyt tämän ennen monia muita, olisin saattanut pitää tästä enemmän, mutta nyt se jää aika tasapaksuksi kokonaisuudeksi.

***

Valittu pätkä: "Poltergeist Steak / Bathroom Scene"
-----

Rosemary's Baby
(1968, ohj. Roman Polanski, näytt. Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon, Sidney Blackmer)

Vaikka Rosemaryn painajainen ei ole perinteinen kauhuelokuva, se on kuitenkin piinaavan ja ahdistavan tunnelmansa vuoksi mainitsemisen arvoinen. Rakastunut aviopari Rosemary ja Guy muuttavat uuteen asuntoon, joka näyttää päällisin puolin täydelliseltä. He tutustuvat uusiin naapureihinsa, Casteveteihin, ja kaikki ovat hyvin ystävällisiä naapurustossa ja uudessa ystäväpiirissä. Pian kuitenkin Rosemary (Mia Farrow) alkaa epäillä talossa tapahtunutta itsemurhatapausta sekä muita uuteen ystäväpiiriin ja taloon liittyviä kummallisuuksia. Lopulta Rosemary pääsee selville satanistisista menoista ja mustasta magiasta, joka ympäröi jo koko hänen perhettään, ja lopulta hän ajautuu hulluuden partaalle epäillessään kantavansa kohdussaan antikristusta. Polanski ohjaa erään parhaimmista elokuvistaan,  myöhemmin Woody Allenin elokuvista tunnettu Mia Farrow on loistava roolissaan vainoharhaisena odottavana äitinä, ja koko tarina imee mukaansa parhaimmalla tavalla, eikä päästä irti edes lopputekstien rullatessa. Ja se hyytävä musiikki! Tässä elokuvassa on kaikki, mitä tarvitaan nostamaan se erääksi aikansa parhaimmista elokuvista, yli genrerajojen. Yliluonnolliset seikat poisjättäen Rosemaryn painajaista pidetään myös yhtenä parhaimmista odottavan naisen pelkoja ja tunteita kuvaavista elokuvista.

****1/2

Valittu pätkä: "Alkutekstit (Musiikki!)"
-----

The Return Of The Living Dead
(1985, ohj. Dan O'Bannon, näytt. Clu Gulager, James Karen, Don Calfa)

The Return Of The Living Dead ei nimestään huolimatta ole osa George A. Romeron zombisarjaa vaan eräänlainen humoristinen tribuutti, joka perustuu alkuperäisen Night Of The Living Dead-elokuvan tapahtumiin. Elokuvan juoni on lähinnä se, että Night Of The Living Dead oli totta, mutta joitakin asioita elokuvasta piti muuttaa, että se ei paljastaisi valtion salaisuuksia. Tässä elokuvassa on pari asiaa, miksi tämä on yksi zombisuosikeistani:

1. Zombit puhuvat, ja voivat kutsua poliisilta apujoukkoja, joita syödä
2. Zombit syövät aivoja, ja örisevät jatkuvasti "brains"
3. Zombit selittävät, miksi syövät aivoja: Se helpottaa kuolleiden tuskaa.

Kuolleet herättävä kaasu pääsee valloilleen vahingossa, ja ruumiit alkavat elää. Eikä pelkästään ihmisten vaan myös esimerkiksi tieteelliseen käyttöön tarkoitetun koiran puolikkaan ruumis alkaa haukkua. Sitten joku keksii kuningasajatuksena laittaa zombityyppi krematorion uuniin ja avot - zombipöly tippuu sateen mukana hautuumaalle ja kaikki kuolleet heräävät. Sitten kuolleet houkuttelevat paikalle lisää eläviä syötäväksi. Aivoja syödään, zombeja tapetaan ja aivoja syödään taas. Nam.

****

Valittu pätkä: "It's The Cadaver!"
-----

Pet Semetary
(1989, ohj. Mary Lambert, näytt. Dale Midkiff, Denise Crosby)

Uinu, uini lemmikkini on varmasti taas niitä elokuvia, joita jotkut ovat katsoneet liian pieninä ja sen vuoksi pitävät varsin pelottavana pätkänä. Näin sen ensimmäistä kertaa noin 16-vuotiaana, ja se nauratti silloin, ja naurattaa nytkin. En olisi uskonut, että Stephen Kingin kirjasta on saatu näin ratkiriemukkaan hauska elokuva. Totuuden nimissä on kyllä sanottava ettei tämä mikään komedia ole, mutta minusta vain on aina hauska nauraa tämänkaltaisille elokuville. Creedin perhe muuttaa kivalle maalaisseudulle, kaikki on täydellistä ja ihanaa. Pian kuitenkin talon sijainti osoittautuu hieman huonoksi, sillä talon edestä ajaa rekkoja tuhatta ja sataa, ja talon takana sijaitsevassa metsässä on vanha mystinen intiaanien hautuumaa, joka legendan mukaan herättää kuolleet henkiin.  Kuten Poltergeistissakin, se on tämänkin elokuvan kaiken pahan alku. Creedin perheen rakas koira kuolee, ja perheen tohtori-isä Louis (Dale Midkiff) hautaa sen sinne toivoen, että koira palaisi henkiin. Koira palaa takaisin, mutta on muuttunut pahaksi. Sitten perheen pieni poika Gage juoksee tielle ja jää rekan alle yhdessä kaikkien aikojen hauskimmista kuolinkohtauksista. Tästä kommentistani varmasti enemmistö on eri mieltä; onhan kyseessä traaginen lapsen kuolema, mutta en vain voinut olla nauramatta hidastetulle "Noooooo!"-huudolle. Isä hautaa epätoivoisena Gagen hautuumaalle, mutta poikakaan ei palaa ihan normaalina. Itseasiassa nukelta näyttävä, riivattu ruumispoika alkaa tappamaan kyläläisiä, ja kyllä, isän pitää pysäyttää hänet. Loppu onkin sitten sitä tappelua, ja nukke saa turpaan. En pidä tätä oikein minään, mutta ihan mukiinmenevä kauhupätkä tämä kuitenkin on.

***

Valittu pätkä: "Death of Gage Creed"
------

The Shining

(1980, ohj. Stanley Kubrick, näytt. Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers)

Mestariteos. Nuff said.

*****

Valittu pätkä: "Here's Johnny!"

-----

Shaun of The Dead
(2004, ohj. Edgar Wright, näytt. Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield)

Shaun of the Dead on yksi suosikkielokuviani kautta aikain, eikä mikään kauhukomedia tai -parodia ole yltänyt samalle tasolle. Siksi se saakin kunnian olla viimeinen elokuva Kauhun lokakuu-listallani. Edgar Wright ja Simon Pegg ovat Nick Frostin kanssa lyömätön trio, jonka tuotoksista olen poikkeuksetta tykännyt. Näihin kuuluu muun muassa Spaced (suom. Avaruuden tuntua), ehkä mainioin sitcom television historiassa, sekä Shaun of The Deadia seurannut loistopätkä Hot Fuzz. Mutta, jotta tämä arvostelu ei menisi vain kritiikittömäksi ylistykseksi, mennään itse elokuvaan.

Shaun of The Dead on hyvin perinteinen romanttinen komedia, mutta zombeilla. Shaun (Simon Pegg) tulee jätetyksi, ja lähtee parhaan kaverinsa Edin (Nick Frost) suostuttelemana hukuttamaan surujaan Winchester-pubiin. Juopuneen illan aikana kaupungilla on kuitenkin alkanut tapahtua outouksia, mutta krapulainen Shaun ei huomaa mitään, kunnes yksi zombi ilmestyy heidän takapihalleen. Pian Shaun ja Ed keksivät suunnitelman pelastaakseen Shaunin vanhemmat, ex-tyttöystävän sekä pari kaveria, ja lopulta taistellaan kuolleiden armeijaa vastaan Winchesterissä Queenin tahtiin. Siinä se juoni suurinpiirtein olikin, ja se lienee elokuvan heikointa antia.  Ohjaus, kuvaus, dialogi ja näyttelijät ovat kaikki nuoremman brittikomedian parhaimmistoa. Elokuva pursuaa viittauksia Romerosta Raimiin, ja uskoisin, että niin kauhuelokuvan kuin brittikomediankin ystävät pitävät tästä ratkiriemukkaasta nykyklassikosta. Suosittelen mitä lämpimimmin.

*****

Valittu pätkä: "Don't Stop Me Now"

-----


Viimeinen osa tuli niin järkyttävän myöhässä, siitä pahoittelut. Joka tapauksessa siinä oli siis Kauhun lokakuu, aiheeseen palataan uudestaan vuoden päästä. Varmaankin pari onnistunutta kauhuelokuvakokemusta tulee tässä vielä ennen seuraavaan lokakuuta kirjoitettua tänne. Joulukuussa voi olla jonkin sortin samantyylistä jouluelokuviin liittyvää arvostelurykelmää luvassa, mutta mitään en lupaile.

Kauhun lokakuu, osa 3 - Jackson, Karloff ja Campbell

Pettymykseksi osoittautuneen Alien-sarjan jälkeen tunsin tarvetta pelata varman päälle. Siksipä pidin mielessä muutaman ensimmäisen Kauhun lokakuun elementit, ja lähdin rakentamaan kauhuklönttiä niiden päälle. Pitkällisen mietinnän päätteeksi hyväksi havaitut elementit olivat kolmekymmentäluku, Karloff, zombit ja Bruce Campbell. Sen pidemmittä kirjoituksitta mennään suoraan asiaan.

Dracúla

(1931, ohj. George Melford, näytt. Carlos Villarías, Pablo Àlvares Rubio)

Ensimmäinen elokuva oli latinalaisamerikkalainen versio Bela Lugosin Draculasta, jonka arvostelin jo aiemmin. Pätkä kuvattiin samaan aikaan, samoissa lavasteissa ja samalla käsikirjoituksella. Vain ohjaaja ja näyttelijät vaihtuivat. Jälleen kerran Renfieldin(Àlvares) hahmo on esitetty varsin maanisesti, jopa paremmin kuin englanninkielisessä sisaruksessaan. Villarías näyttelee Draculaa hyvin, mutta jokin hänen naamassaan aiheuttaa lähinnä pakonomaisia naurunpyrskähdyksiä, mikä taas ei ole niin hyvä asia vakavamielisen kauhuelokuvan pääpahiksen roolille. Toisin sanottuna Lugosi on parempi. Kokonaisuutena elokuva on sangen pitkälle yksi yhteen Lugosi-klassikon kanssa, mutta ohjaus ja kameratyöskentely on Melfordin ohjauksen alaisena innovatisempaa. Ohjauksen ansiosta elokuvan tähdet pysyvät samana kielestä riippumatta.

Huom! Tästä elokuvasta ei löytynyt kunnollista materiaalia Youtubesta, siksi ei "valittua pätkää".

***

-----

Bride of Frankenstein

(1935, ohj. James Whale, näytt. Colin Clive, Boris Karloff, Ernest Thesiger)

Ensimmäisen Frankenstein-elokuvan jälkeen en olisi uskonut pitäväni sen jatko-osasta. Vielä vähemmän odotin näkeväni oikeasti hyvin käsikirjoitetun ja ohjatun elokuvan, jolla on hyvin erilainen lähestymistapa Hirviön (Karloff) hahmoon. Bride of Frankenstein on nimestään huolimatta enemmänkin koskettava tarina Hirviön yksinäisyydestä yhteiskunnan vihaamana ja pelkäämänä friikkinä, joka vain haluaa ystäviä. Loistava Karloff on jälleen Hirviönä, mutta tällä kertaa hänen sanavarastonsa ei rajoitu erinäisiin murahduksiin, vaan hän oppii puhumaan ystävällisen sokean miehen ottaessa hänet suojiinsa. Elokuva alkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi; Frankenstein (Clive) luulee Hirviön kuolleen ja valmistautuu menemään naimisiin. Mutkia matkaan tuo uusi pääpahis eli tohtori Pretorius (Ernest Thesinger), joka haluaa rakentaa oman elävän kuolleensa Frankensteinin avulla. Pretorius voittaa Hirviön luottamuksen lupaamalla tekevänsä hänelle ystävän, ja näin kiristää Frankensteinin auttamaan häntä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Elokuvan nimikkohahmo eli "Frankensteinin morsian" pelkää ja vihaa Hirviötä aivan kuten muutkin, ja elokuva loppuu hienoon kliimaksiin, jota ei sovi spoilata. Mainio elokuva kaiken kaikkiaan. Ainoa miinus tulee alun äärimmäisen turhasta johdannosta.

****1/2

Valittu pätkä: "Hirviö ja sokea"

-----

The Man They Could Not Hang 

(1939, ohj. Nick Grinde, näytt. Boris Karloff, Janet Savaard, Robert Wilcox)

Toinen Karloff-elokuva perään, mutta tällä kertaa kyseessä on psykologinen trilleri, jossa ei ole liiemmin Hirviöitä eikä muitakaan perinteisiä kauhun elementtejä. Syy, miksi elokuva on tällä listalla on se, että tarinan päähahmo on hyvin läheistä sukua esimerkiksi Saw-elokuvasarjan Jigsawlle. Boris Karloff esittää tohtori Henryk Saavardia, joka on keksinyt keinon herättää kuolleita henkiin, mutta poiketen Frankensteinista, tohtori Saavard tekee työtä lääketieteen hyväksi. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa eräs hänen oppilaistaan ilmoittautuu vapaaehtoisesti tapettavaksi luottaen, että hänen opettajansa saa elvytettyä hänet henkiin. Oppilaan tyttöystävä kuitenkin estää tohtorin aikeet soittamalla poliisille. Poliisit ryntäävät paikalle, ja oppilas kuolee, koska poliisit eivät anna tohtorin elvyttää häntä. Oikeudenkäynnissä tohtori tuomitaan hirtettäväksi, mutta apurinsa avulla hänet elvytetään henkiin oman metodinsa mukaisesti. Tästä elokuva varsinaisesti alkaa. Lopun elokuvan aikana tohtori tappaa ne ihmiset, jotka hänet tuomitsivat kuolemaan, mukaanlukien valamiehistön, syyttäjän, tuomarit ja niin edelleen, mutta tapa, jolla hän tappaa saaliinsa on juuri se, mikä muistuttaa Saw-elokuvia. Uhrit houkutellaan yhdessä ansaan, pieneen tilaan, ja sen jälkeen jokainen uhri saa kellonajan, jolloin hän tulee kuolemaan. Elokuva olisi voinut olla parempi, jos loppua ei olisi kiirehditty liikaa. Reilun tunnin mittainen pätkä olisi mielestäni jännitteen rakennuttua ansainnut paremman ja vähemmän tavanomaisen lopun.

***1/2

Valittu pätkä: Elokuvan ensimmäinen kuudennes (koko elokuva löytyy YouTubesta)

-----

My Name Is Bruce 

(2007, ohj. Bruce Campbell, näytt. Bruce Campbell, Grace Thorsen, Ted Raimi, Taylor Sharpe)

Seitsemänkymmenen vuoden hyppy Boris Karloffin ajoista Bruce Campbellin (Evil Dead-trilogian Ash) omaan kauhukomedia-ohjaustyöhönsä toi mukavaa vaihtelua elokuvavirtaan. Neljä teiniä hengailevat hautuumaalla, kun Jeff (Taylor Sharpe) herättää vahingossa vanhan kiinalaisen demonin Quan Din. Jeffin kaverit tapetaan, ja demoni alkaa tappaa kaikkia pikkukylän asukkaita mestaamalla heidät. Apuun kutsutaan b-movie-tähti Bruce Campbell, joka luulee aluksi koko hommaa vain peruskeikaksi. Bruce ja Jeffin äiti tykästyvät toisiinsa, ja homma menee aika peruskaavalla alusta loppuun. Parasta antia ovat b-movie-parodiat ja Bruce Campbellin itseironia ja asenne. Kovin monessa elokuvassa en ole nähnyt päähenkilön ryöstävän mummon autoa ja sitten heittävän mummon kissaa ulos auton ikkunasta. Bruce Campbell pelastaa elokuvasta paljon, vähän samaan tapaan kuin Arska pelastaa monet Arskaelokuvat. Ilman Brucea tämä homma ei toimisi. Ai niin, se kiinalainen demoni Quan Di ei pelkästään murhaa ihmisiä vaan on myös soijajuuston suojelupyhimys.

***

Valittu pätkä: traileri

-----

Brain Dead (leikkaamaton)

(1992, ohj. Peter Jackson, näytt. Timothy Balme, Diana Peñalver, Ian Watkin, Elizabeth Moody)

Nyt päästiin asiaan! Peter Jackson (LOTR-trilogia) on ohjannut uransa alkuaikoina varsin roiskeellisia elokuvia. Bad Taste on toki varsin loistava ja hauska, mutta isommalla budjetilla tehty Brain Dead (Yhdysvalloissa nimellä Dead Alive) on paras zombi/kauhu/splatter-kauhukomedia, minkä olen nähnyt. Jopa Evil Dead 2 jää tälle kakkoseksi. Lionel on niin sanottu mammanpoika, joka sattuu olemaan kohtalon korttien valitsema rakkauden kohde ennustajaperheen tyttärelle Paquitalle. Ennustuksen mukaan he tulevat kuitenkin kohtaamaan kuolemaa ja pahuutta. Ongelmat alkavat, kun Paquita ja Lionel ovat eläintarhassa, ja Lionelin mustasukkainen äiti (Moody) seuraa heitä ja tulee sumatralaisen rotta-apinan puremaksi. Tämä tapahtuma aiheuttaa Lionelin äidin muuttumisen mätäneväksi zombiksi, jonka purema muuttaa myös zombiksi. Näin zombit alkavat lisimään, joskin aluksi hyvin hitaasti. Itseasiassa zombit harrastavat seksiä keskenään ja synnyttävät zombivauvan. Noin elokuvan puoleen väliin asti edetään suhteellisen vähällä splatter-määrällä, mutta loppua kohden meno muuttuu hurjemmaksi. Viimeinen kolmannes onkin sitten aivan tajutonta "rapatessa roiskuu"-meininkiä. Jos Evil Dead 2:ssa oli moottorisaha, niin tässä on ruohonleikkuri. Tämä elokuva on klassikko, joka kaikkien vähääkään kauhukomedioista/älyvapaasta roiskinnasta tykkäävien on pakko nähdä. Erityistä plussaa elokuvahistorian suurimmasta selluliittiahterista.

*****

Valittu pätkä: "Kung-fu-pappi"

-----

Tämä oli jälleen fantastinen kauhurypäle kuten ensimmäinenkin; viihdyttävä, hauska ja ajoittain koskettava. Toivon mukaan viimeinen Kauhun lokakuu ei toista Alien-quadrologian pettymystä. Kenties minun pitäisi valita joku "oikeasti pelottava" ja vakavamielinen kauhu neljänteen mukaan. Oma suosikkini Hohto on niin läpikoluttu, että sitä tuskin jaksan mukaan ottaa, mutta sen näkee sitten... Jatkoa seuraa.

Kauhun lokakuu, osa 2 - The Alien Quadrology

Alien-quadrologia

Noin yleisesti ottaen nämä neljä elokuvaa eivät säväyttäneet yhtään samalla tavalla kuin mitä esimerkiksi Evil Dead-trilogia. Jo ensimmäisen Alienin jälkeen pystyin sanomaan, että tylsyysmittari näyttää aika korkeaa lukemaa koko sarjan ajan, mistä johtuen erityisesti kaksi keskimmäistä elokuvaa olivat pahimman luokan lusimista. Eniten pidin neljännestä eli viimeisestä, joskin yleisen mielipiteen mukaan sen pitäisi olla juuri se huonoin. Yleissivistävän ajanhukan päätteeksi kirjoittelin kuitenkin kaikista elokuvista pari sanaa.

Varoitus: Sisältää spolereita!

Alien - 8. Matkustaja

(1979, ohj. Ridley Scott, näyt. Sigourney Weaver, Tom Skerritt, John Hurt, Ian Holm)

Alien-quadrologian ensimmäinen osa on enemmän tai vähemmän b-movie, joskin suurella budjetilla kyllästettynä. Alus nappaa hätäkutsun planeetalta, tutkimusryhmä löytää muukalaisten romuttuneen aluksen ja ison kasan alien-munia. Sitten yksi alienmuna "kuoriutuu", ja John Hurtin naamalle hyppää avaruusloinen. Sitten alien purskahtaa John Hurtin rintakehän läpi. Jee. Sitten alien rupeaa tappamaan kaikkia. Sitten Ian Holm yrittää tappaa tyyppejä. Sitten Ian Holm paljastuu robotiksi. Sitten alien tappaa kaikki muut paitsi Ripleyn (Sigourney Weaver), joka pääseekin karkuun kapselissa. Mutta kapselissa onkin alien. Sitten Ripley tappaa sen alienin. Elokuva loppuu. Tylsä.

**

Aliens - Paluu 

(1986, ohj. James Cameron, näyt. Sigourney Weaver, Michael Biehn, Lance Henriksen, Bill Paxton)

Jahas, Ripley on nukkunut jotain 70 vuotta. Sitten joku retkiryhmä löytää kivasti saman haaksirikkoaluksen, mistä ykkösessäkin löytyi ne alienmunat. Ja löytyyhän niitä tälläkin kertaa. Jee. Tällä kertaa vaan kaikki kuolee, paitsi blondityttö nimeltä Newt (Carrie Henn). Sitten Ripley ja oudon stereotyyppinen porukka lähtee pelastamaan niitä ja tappamaan alienin. Alieneita on nyt enemmän. Iso JEE! Bill Paxton onnistuu olemaan jälleen kerran äärimmäisen ärsyttävä nyssyvalittajakovis, kuten jo Arska-elokuvasta True Lies on jo käynyt ilmi. Bishop (Henriksen) on ihan kiva robotti, joka lopulta pelastaa päivän. Michael Biehn on ihan perushyvä korpraali Hicksinä, mutta rooli ja näytteleminen on aivan identtinen hänen roolinsa kanssa Kyle Reesenä Terminator - Tuhoajassa. Jotenkin Arska-elokuvien tyyppejä on tässä elokuvassa useampikin. Juoni on jälleen: Alienit tappaa, alienit kuolee, elokuva loppuu. Erikoismaininta maailman miehekkäimmän naisen roolista Jenette Goldsteinille, loistokas bodarirekkalesbostereotypia.

**

Alien³

(1992, ohj. David Fincher, näytt. Sigourney Weaver, Charles Dance, Charles S. Dutton)

No jopas! Nyt se Ripley herää jostain 200 vuotta myöhemmästä ajankohdasta vankilasta, joka on täynnä miehiä selibaatissa. Kiusallista! Ripleyn tukka ajellaan pois, miehet eivät tykkää Ripleystä, koska hän on nainen ja he elävät puutteessa. Sitten alienit jotenkin ovat ottaneet vallan edellisen elokuvan lopussa pelastautuneista tyypeistä Ripleyn ollessa unessa/jäässä. Eli alienit eivät kuolleetkaan edellisessä elokuvassa! No huh huh! Ja sitten alienit rupeavat tappamaan vankeja ja muita ihmisiä. Ja sitten alienit ottaa turpaan Ripleyltä. Ja sitten tulee pahikset pelastamaan Ripleyn, mutta haluavat Ripleyn mahassa kasvavan alienin(!) itselleen, jotta saisivat tehtyä super-alien-armeijan. Ja sitten Ripley hyppää sulaan lyijyyn ja tappaa itsensä sekä alienin sisällään, joka purskahtaa ulos Ripleyn rintakehästä juuri, kun Ripley putoaa. Ja näin saatiin taas kaikki alienit tapettua. Erikoismaininta: Arska-elokuvista tuttua näyttelijäkaartia on taas mukana, Charles Dancen muodossa. Huraa! Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin parempi kuin aikaisemmat kaksi. Fincher on hyvä ohjaaja ja jännite vankien ja henkilökunnan sekä Ripleyn välillä on kuvattu hyvin.

***

Alien - Resurrection

(1997, ohj. Jean-Pierre Jeunet, näytt. Sigourney Weaver, Winona Ryder, Ron Perlman)

No jopas, osa 2! Ranskalainen ohjaaja tekee parempaa työtä kuin David Fincher! Ja käsikirjoituskin on parempi. Tai… No ei se mikään ihmeellinen ole. Itseasiassa se on aika lailla samaa kuin aiemmat. No on siinä ihan hyvää juttua jumalan leikkimisestä, uuden rodun ja superarmeijan luomisesta ja sen semmoisesta. Muuten juoni on naurettava. Ripley (Weaver) kuoli kolmosen lopussa, mutta Alien - Ylösnousemuksessa Ripley herätetään henkiin. Wau! Ja Ripley on sitten semmoinen ultra-sexy amazon ihmisalien-hybridi biatch, joka hakkaa kaikki. Mainiota! Ripley tappaa kaikki alienit ja lopulta auttaa synnyttämään ihmisalienin. Jännää! Ja sitten se ihmisalien imeytyy avaruuteen ikkunan läpi noin puolen nyrkin kokoisen reiän läpi. Ällöö! Ja sitten kaikki on turvassa, ja Ripley ja Winona Ryder pääsevät Maahan. Happy ending! Tämä oli elokuvasarjan paras. Ei siksi, että elokuva olisi paremman ohjaajan tai käsikirjoituksen vuoksi herättänyt ajatuksia tai vastaavaa, vaan siksi, että tässä oli kaikki, mitä edellisissä elokuvissakin, mutta oudosti paremmin tarjoiltuna. Ehkä myös se vaikutti, että tiesin tämän olevan sarjan viimeinen.

***1/2

-----

Loppujen lopuksi koko Alien-quadrologian voi tiivistää yhteen kohtaukseen, joka löytyy ensimmäisestä elokuvasta. I rest my case.

Seuraavassa Kauhun lokakuun osassa lisää Bruce Campbellia sekä Boris Karloffia.

Kauhun lokakuu, osa 1 - Bruce Campbell ja pari klassikkoa

Jopas! Minä en ole koskaan ollut mikään erityinen kauhun ystävä, vaikkakin Kubrickin Hohto ja Hitchcockin Psycho ovat aina kuuluneet suosikkielokuviini. Nyt sitten kävi kuitenkin niin, että Cinemassacren innoittamana tulin katsoneeksi lokakuun toisena päivänä ensimmäisen Evil Dead-elokuvan ja vuoden 1931 Bela Lugosi-klassikon Dracula. Hurahdus tapahtui aika nopeasti.

Elokuvat nähtyäni päätin sivistää itseäni koko lokakuun ajan enemmän tai vähemmän klassikoiksi kutsuttujen kauhukuvien osalta. Tänne blogille olisi tarkoitus kirjoitella muutama pienoisarvostelu aina elokuvan taikka elokuvasarjan katsonnan jälkeen. Jokaisen arvostelun loppuun laitan pienen Youtube-pätkän elokuvaa.

Ensimmäinen arvosteluryöppy lienee suurin sikäli, kun ensimmäisenä viikonloppuna tulin katsoneeksi kaiken kaikkiaan kuusi kauhupätkää (plus yksi, josta myöhemmin lisää):


Leffat katsontajärjestyksessä:


Evil Dead - Kauhun riivaamat (1982, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Ilman sen suurempia tunnontuskia aloitin oikein perusteellisella kauhumässäilyllä kasarityyliin. Nyttemmin mm. Hämähäkkimies-elokuvien ohjaajana tunnettu Sam Raimi teki lähes nollabudjetilla kauhuklassikon nimeltä Evil Dead. Elokuva on tyhmä ja nerokas samaan aikaan, mutta hyvällä tavalla. Se on aivotonta zombien, riivattujen puiden ja verisuihkujen juhlaa, joka pelottaa ja naurattaa yhtä aikaa.

Oli se sitten loistava ohjaus yhdistettynä narikka-aivo-asenteeseen tai kököt tehosteet, niin tämä Evil Dead avasi silmäni ainakin tämän tyyliselle kauhulle. Freddie Krugerit sun muut päättömästi päähenkilöitä jahtaavat möröt eivät jaksa innostaa, mutta zombipätkät ainakin siirtyivät hyvin lähelle sydäntäni tämän elokuvan myötä. Luonnollisesti erikoismaininta pätkästä pitää antaa Bruce Campbellille roolistaan Ashina, josta myöhemmissä trilogian osissa kasvaa elokuvasarjan ja koko genren pahin hyvis.

****1/2

Valittu pätkä: traileri

---

Dracula (1931, ohj. Tod Browning, näyt. Bela Lugosi, Dwight Frye)

Vuoden 1931 Draculaa pidetään kaikkien aikojen vampyyrielokuvana, ja sitä se varmaankin joskus on ollutkin. Bela Lugosi on loistava Dracula, ja Renfieldinä Dwight Frye on paikoin jopa hyytävämpi kuin nimikkohenkilö. Elokuvan alussa luvataan paljon, mutta loppua kohden homma lässähtää aika pahasti. Pitänee tuo 90-luvun remake katsoa joskus sekin, mutta jotenkin tuntuu, että sekään ei innosta niin paljon. Vaikka Dracula on täynnä klassisia elementtejä ja kauhun innovaatioita, elokuvana se silti on reippaasti yliarvostettu. Parempiakin Dracula-elokuvia on, esim. brittiläisen Hammer-elokuvayhtiön Draculat. Siimalepakoista toki annetaan aina plussaa.

***

Valittu pätkä: "Children of the Night"

---

Evil Dead II: Dead By Dawn (1987, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Noniin. Tämähän sitä piti heti katsoa, kun ykkösen oli nähnyt, ja täytyy sanoa, että pidän tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin alkuperäisestä. Sam Raimi ei saanut oikeuksia ykkösosan kohtauksiin, joten elokuvan ensimmäiset minuutit menevät ensimmäisen elokuvan kohtausten uusimiseen hieman aiemmasta eroten. Kun ensimmäisessä osassa joukko nuoria löytää mökkiin, tässä vain jälleen Bruce Campbellin näyttelemä Ash ja hänen tyttöystävänsä Linda ovat mökillä. Samat ykkösen tapahtumat käydään läpi vain nopeutettuna; kuolleiden kirja, nauhuri ja riivatun Lindan pään pois lyöminen käydään jo ensimmäisten viidentoista minuutin aikana. Tästä päästäänkin sitten siihen, mihin ykkönen jäi, eli "pahuus" riivaa myös Ashin. Toinen ryhmä ihmisiä löytää paikalle, ja taas kaikki riivautuu ja niin edelleen.

Jotkut pitävät tätä ensimmäisen uusintana, mutta minusta tässä on kuitenkin kyse aivan eri elokuvasta, joka sitten jatkaa tarinaansa elokuvasarjan kolmannessa osassa. Evil Dead II on hienoa jatkoa ykköselle, mutta mukana on täysi annos huumoria mukana, mikä tekee siitä vielä paremman. Suosikkikohtauksiini kuuluvatkin ne, jotka lähinnä naurattivat  kauhistamisen sijaan, kuten riivatun käden kanssa tappelu, naurava talo sekä käden korvaaminen moottorisahalla. Veri suihkuaa vieläkin ylitseampuvammin kuin ykkösessä ja animaatiot ovat silmiähivelevän hirveitä.

Tätä elokuvaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: "Groovy".

*****


Valittu pätkä: "riivattu käsi"


---

Army of Darkness AKA Evil Dead III (1992, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Kolmas ja toistaiseksi viimeinen Evil Dead-elokuvasarjaan kuuluva elokuva Army of Darkness ei ole sinänsä kauhuelokuva, vaan pikemminkin slapstickillä höystetty action-komedia. Suuremman yleisömenekin toivossa myös elokuvan nimi muutettiin Evil Deadista nykyiseen muotoonsa, ja näin ollen pätkä ei ole kovinkaan verrattavissa aiempiin elokuviin. Toisen elokuvan huumori on nyt pääosassa, ja Bruce Campbellin esittämän Ashin hahmo on nyt kehittynyt lopulliseen muotoonsa.

Elokuva sijoittuu keskiajalle, mistä Ashin on päästävä takaisin omaan aikaansa. Tähän tarvitaan luonnollisesti kuolleiden kirjaa, mutta sitä hakiessa Ashin on muistettava oikeat taikasanat. Ash ei tietenkään muista, ja tulee siinä vahingossa herättäneeksi kuolleet. Elokuvan loppu onkin sitten lähinnä stop-motion-luurankoja vastaan taistelemista, perinteistä action-kohellusta ja Ashin ja pahan Ashin välistä tappelua. Sam Raimin innovatiivista kameratyötä ei tällä kertaa niin paljon näy.

Elokuvan ehkäpä parasta antia ovat Arska-asteikolla liikkuva dialogi ja perinteinen slapstick-huumori. Petyin tähän pätkään, koska odotin aiempien osien veroista kauhua. Jos olisin katsonut sen aivan eri vinkkelistä, odottaen juurikin 2000-luvun alun Muumion tyylistä kohellusta, olisin pitänyt siitä varmasti enemmän. Tähän vaikutti myös elokuvan loppu, mikä VHS/DVD -versiossa on vain hölmö. Teatteriversion lopetuksen YouTubesta katsottuani uskoni elokuvaan palasi. Toivon mukaan tekeillä oleva uusi Evil Dead tulee olemaan vähän ykkösen ja kakkosen tyylinen.

teatteriversio: ***1/2, videoversio: ***

Valittu pätkä: "taikasanat"

---

Bubba-Ho-Tep (2002, ohj. Don Coscarelli, näyt. Bruce Campbell, Ossie Davis)

Tämäkään ei oikeastaan ole kauhua nähnykään, mutta on silti varsin viihdyttävä kauhukomedia. Evil Dead-trilogian Ash eli Bruce Campbell näyttelee tällä kertaa Elvistä, rock and rollin kuningasta. Elokuvan juoni on naurettava jo lähtökohtaisesti, joten vakavamielisille kauhudiggareille (onko heitä?) tätä en lähtisi suosittelemaan.

Elokuvan lähtökohta on se, että Elvis on vanhainkodissa, mutta häntä pidetään Elvis-imitaattorina, joskin hyvin suosittuna sellaisena. Oikeasti Elvis on Elvis, mutta vaihtoi paikkaa imitaattorin kanssa joskus 70-luvun alussa. Vale-Elvis kuoli huonon sydämensä vuoksi, ja oikea Elvis jäi elämänsä loppuun asti tunnetuksi Mr. Haffina. Nyt vanhainkodissa Elvis tutustuu mustaan John F. Kennedyyn (Ossie Davis), joka väittää olevansa CIA:n kätkemä ja mustaksi maalaama, mutta silti pelkää olevansa mm. Lyndon Johnsonin tappolistalla. Tähän vanhainkotiin ilmestyy sitten öisin muumio imemään vanhojen ihmisten sieluja pois, ja Elvis ja JFK päättävät tehdä siitä lopun. Tämän tarinan pohjalta siis mennään, ja lopputulos on yllättävän hyvä ja jopa lämmin kauhulla maustettu komedia.

***1/2

Valittu pätkä: "Elvis vs. kuoriainen"

---

Frankenstein (1931, ohj. James Whale, näyt. Boris Karloff, Colin Clive)

Vähän sama juttu pätee tässä elokuvassa kuin Draculassa. Kaikki pitävät klassikkona ja erityisesti kauhun merkkipaaluna, mitä se varmasti on ollutkin, mutta minulle tämä ei oikein siltä osalta tarjonnut mitään. Boris Karloffin esittämä Frankensteinin hirviö on juuri se, minkä kaikki tietävät ja mitä on kopioitu lähes jokaiseen sarjakuvaan ja muuhun vastaavaan. Loppupeleissä tämä on lähinnä psykologinen draama, joka ei niinkään pelota vaan laittaa ajattelemaan, joskin aihepiiri on nykyisin jo niin koluttu, ettei se oikein tee sitäkään. Colin Clive huutaa tohtori Frankesteinina elokuvahistorian muistetuimmat sanat:"It's alive! It's alive!" sellaisella maanisella kiihkolla, että itse hirviö jää toiseksi, mutta jälleen, on niitä parempiakin Frankestein-elokuvia. Loppupeleissä ei kovin ihmeellinen, mutta nostalgia-arvoa löytyy.

***

Valittu pätkä: "It's Alive!"




---




Siinäpä ensimmäinen kauhuarvostelukasa, jatkoa seuraa...

Valkoinen Sheikki

Niin, tein henkilökohtaista historiaa, ja kirjoitin leffa-arvostelun leffatykin sivuille, jee! Fellinin esikoisohjauksesta tekemäni arvostelun pääsee lukemaan tästä.